(OHOPS kirjoitin tän tekstin töissä jo, öö, viime perjantaina. Unohdin tietty sit postata, joten tässäpä siis tuntemuksia monen päivän takaa - ehkä ne nyt jo ovat erilaisia.)

Jasso. Niinkun olen jo eräille teistä päässyt narisemaan, olen taas päättänyt hankkia ihan hohtavan uudella tavalla neuroottisen suhtautumisen tähän Suomeenpaluuhässäkkään. Fiilisteltyäni monta viikkoa kaihossa armasta kotimaatani ja ennen kaikkea elämääni siellä, olen nyt sitten tullut siihen tulokseen, etten oikeestaan halunnutkaan lähteä takaisin. Pysähdys ja välitila (=Pariisi) hyvä, loppuelämä paha ja pelottava. Tai no ei, kyllä mä teidät kaikki edelleen haluan nähdä ja makaroonilaatikkokin innoittaa, mutku mutku. Sit siellä on KAIKKI. Työt ja opiskelut ja parisuhde ja kaverit ja ikuinen analyysikälätys ja herra paratkoon valmistuminen ja tuleva työnhaku ja työttömyys.

Nyt käsi ylös ne, jotka näki tämän vaiheen tulevan. No niin ajattelinkin. Olen antanut itselleni luvan suhtautua lapsellisesti asiaan vielä tämän viikon loppuun asti, jonka jälkeen kerään mielenterveyteni palaset ja pistän itseni ruotuun.

Vielä kun tällä blogilla on joku tarkoitus, voisin kertoa kai jotain kuulumisiakin. Meillä oli siis sitsit viime viikonloppuna, jee meni hyvin. Olin mekolailla hermostuksissa siitä, saataisinko hyvä tunnelma aikaan ja kaikki innostetuttua meininkeihin (unohtamatta hysteeristä ruoanlaittoäntäilyä ennen illan alkua), mutta ihanat työkaverini ja niiden ihanat avecit kunnostautuivat hauskanpidon saralla. I freely admit I was very, very drunk, sanois toi Rowley-setä. Hauskaa oli varmaan myös Securitaksen ukoilla, kun saivat vastaanottaa useampaan otteeseen ihania akrobaattisella känniranskalla soiteltuja puheluita sisältönään se, että ei me nyt ihan vielä ollakaan lähössä pois, älkää pliis vielä laittako häläreitä päälle tängjuu.

Teksti-jossa-selitän-huonosti-asioita-jotka-ovat-itsestään-selviä

On ajoittain tosi outoa asua (vaikkakin väliaikaisesti) matkakohteessa. Nojoo, ihan oma juttunsa olisi varmaan pitää majaa jossain Venetsiassa tai Kanariansaarilla tms. mestoissa, jotka tuntuvat olevan olemassa ainoastaan turismikohteina, mutta kyllä tää Pariisikin aika korkealle nousee outouslistalla. Omituisinta ei todellakaan ole se, että työmatkallaan talloo kahdensadan japanilaisen ja kolmensadan amerikkalaisen päälle – se nyt on vaan hetkellisesti kiroilututtava yksityiskohta. OIKEASTI kummallista on se, kun asuu pitkälti omassa unelmiensa reissukohteessa, ja tuntee sieltä käsin arkikypsyynnystä ja matkakuumetta. Joojoo insert erasmusklisee nro 542 ”on se hassua kun ulkomaillakin arki on arkea lip lap lip lap”, sitä en nyt ihan tässä hakenut.

Hassua tässä on nimenomaan tietoisuus siitä, miten jos olisin nyt Suomessa voisin hyvin kuvitella lähteväni takaisin Pariisiin, ja sit se olis täysiverinen loma. Kävisin yhtälailla Fnacissa ja söisin traiteur-kiinalaista, ja silti olisi loma. Tai miten välillä kun raahustan kotiin, katselen mielettömällä kaiholla ilta-aurinkoisia terasseja ja voin melkein MAISTAA miltä ne ihan samat kadut ja terassit tuntuis ja näyttäis jos olisin niitä kävelemässä viikonloppureissulla. Mutta vaikka se loma-Pariisi on ihan siinä sormien ulottuvissa, ei siitä oikein millään pysty saamaan otetta. ELLEI. Tässä on yksi onnellinen poikkeus, ja se on lomaisat vieraat. Siis sellaiset, jotka on oikeesti tosi innoissaan oleskelustaan täällä ja joille roseen lipittäminen juuri niillä aurinkoisilla terdeillä on mahtavinta ikinä (no kenelle se nyt ei olisi). Pari viikkoa sitten, kun N ja S oli täällä, koin ajoittain tällaisia riemunpurkauksia lomasielussani: jee mikä ihana aurinko ja ihana Seine, onpas nättejä leivoksia ja hieno kirkko, jne. Kiitos tytsät, siksikin oli mahtavaa.

Mutta tämän teeman alle sopiva tähän mennessä isoin outous oli silti ehkä viime torstaina, kun junailin takaisin Nizzasta Pariisiin. Oltiin juuri vietetty Eelin kanssa ihana sen yllä mainitun roseeviinin täyteinen raukea viikko siellä, oli kurja tulla kotiin. Tulin siis ulos Gare de Lyonille melkoisissa melankolioissa, ja hopla!: aurinko paistaa, kaikilla on vapaapäivä, alkukesä, ravintolat ja joenvarret täynnä ihmisiä. Tunsin itseni vähän oudoksi kun kipitin pikapikaa pimeään loukkooni istumaan ja ulostauduin ainoastaan hakemaan viereisestä korttelista ison kasan epäilyttävää lohtusushia. Mut joo, kai ne erasmuskliseet on oikeassa ja mä en ole vaan vielä oppinut läksyäni.

Kaihoitsen myös tässä vaiheessa hurjan ärsyttävästi kotiin Turkuun. Silmät kosteina visioin Auran rantaa ja Samppalinnaa ja herra paratkoon omaa olohuonettani. Onko mitään tyhmempää, kysyn. Mutta niin kai se menee, jos on tälläinen pölö, aina täytyy jotain nostalgisoida. Ällös peljätkö silti, rakas valtava lukijakuntani. On se Pariisi edelleenkin mahtava. Ehkä viimeisen kuukauden haasteeni on yrittää kaihota tänne jo etukäteen.

Ps: Tänään kun vietin mahti-illan teatterissa (näytelmä oli sävyiltään vähän jotenkin itsarisylviaplathia 16-vuotiaille, mutta kaunis ja hallittu) ja thai-paikassa syömässä (ah kookosmaidon comeback), niin muistin taas, että kivojen asioiden tekeminen hyvässä seurassa saa myös näkemään Pariisin toisessa valossa. Ehkä ei niinkään lomaisena, mutta jotenkin mahdollisuuksia täynnä. Joka kadunkulmassa jollekulle tulee mieleen että joo tuollakin pitäis vielä käydä, tossa ihan lähellä on kiva baari, ja toikin elokuva mitä tuolla näytetään oli tosi kiinnostava, niin ja mites se yks brunssipaikka mistä puhuttiin.