(OHOPS kirjoitin tän tekstin töissä jo, öö, viime perjantaina. Unohdin tietty sit postata, joten tässäpä siis tuntemuksia monen päivän takaa - ehkä ne nyt jo ovat erilaisia.)
Jasso. Niinkun olen jo eräille teistä päässyt narisemaan, olen taas päättänyt hankkia ihan hohtavan uudella tavalla neuroottisen suhtautumisen tähän Suomeenpaluuhässäkkään. Fiilisteltyäni monta viikkoa kaihossa armasta kotimaatani ja ennen kaikkea elämääni siellä, olen nyt sitten tullut siihen tulokseen, etten oikeestaan halunnutkaan lähteä takaisin. Pysähdys ja välitila (=Pariisi) hyvä, loppuelämä paha ja pelottava. Tai no ei, kyllä mä teidät kaikki edelleen haluan nähdä ja makaroonilaatikkokin innoittaa, mutku mutku. Sit siellä on KAIKKI. Työt ja opiskelut ja parisuhde ja kaverit ja ikuinen analyysikälätys ja herra paratkoon valmistuminen ja tuleva työnhaku ja työttömyys.
Nyt käsi ylös ne, jotka näki tämän vaiheen tulevan. No niin ajattelinkin. Olen antanut itselleni luvan suhtautua lapsellisesti asiaan vielä tämän viikon loppuun asti, jonka jälkeen kerään mielenterveyteni palaset ja pistän itseni ruotuun.
Vielä kun tällä blogilla on joku tarkoitus, voisin kertoa kai jotain kuulumisiakin. Meillä oli siis sitsit viime viikonloppuna, jee meni hyvin. Olin mekolailla hermostuksissa siitä, saataisinko hyvä tunnelma aikaan ja kaikki innostetuttua meininkeihin (unohtamatta hysteeristä ruoanlaittoäntäilyä ennen illan alkua), mutta ihanat työkaverini ja niiden ihanat avecit kunnostautuivat hauskanpidon saralla. I freely admit I was very, very drunk, sanois toi Rowley-setä. Hauskaa oli varmaan myös Securitaksen ukoilla, kun saivat vastaanottaa useampaan otteeseen ihania akrobaattisella känniranskalla soiteltuja puheluita sisältönään se, että ei me nyt ihan vielä ollakaan lähössä pois, älkää pliis vielä laittako häläreitä päälle tängjuu.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
torstai 9. kesäkuuta 2011
Teksti-jossa-selitän-huonosti-asioita-jotka-ovat-itsestään-selviä
On ajoittain tosi outoa asua (vaikkakin väliaikaisesti) matkakohteessa. Nojoo, ihan oma juttunsa olisi varmaan pitää majaa jossain Venetsiassa tai Kanariansaarilla tms. mestoissa, jotka tuntuvat olevan olemassa ainoastaan turismikohteina, mutta kyllä tää Pariisikin aika korkealle nousee outouslistalla. Omituisinta ei todellakaan ole se, että työmatkallaan talloo kahdensadan japanilaisen ja kolmensadan amerikkalaisen päälle – se nyt on vaan hetkellisesti kiroilututtava yksityiskohta. OIKEASTI kummallista on se, kun asuu pitkälti omassa unelmiensa reissukohteessa, ja tuntee sieltä käsin arkikypsyynnystä ja matkakuumetta. Joojoo insert erasmusklisee nro 542 ”on se hassua kun ulkomaillakin arki on arkea lip lap lip lap”, sitä en nyt ihan tässä hakenut.
Hassua tässä on nimenomaan tietoisuus siitä, miten jos olisin nyt Suomessa voisin hyvin kuvitella lähteväni takaisin Pariisiin, ja sit se olis täysiverinen loma. Kävisin yhtälailla Fnacissa ja söisin traiteur-kiinalaista, ja silti olisi loma. Tai miten välillä kun raahustan kotiin, katselen mielettömällä kaiholla ilta-aurinkoisia terasseja ja voin melkein MAISTAA miltä ne ihan samat kadut ja terassit tuntuis ja näyttäis jos olisin niitä kävelemässä viikonloppureissulla. Mutta vaikka se loma-Pariisi on ihan siinä sormien ulottuvissa, ei siitä oikein millään pysty saamaan otetta. ELLEI. Tässä on yksi onnellinen poikkeus, ja se on lomaisat vieraat. Siis sellaiset, jotka on oikeesti tosi innoissaan oleskelustaan täällä ja joille roseen lipittäminen juuri niillä aurinkoisilla terdeillä on mahtavinta ikinä (no kenelle se nyt ei olisi). Pari viikkoa sitten, kun N ja S oli täällä, koin ajoittain tällaisia riemunpurkauksia lomasielussani: jee mikä ihana aurinko ja ihana Seine, onpas nättejä leivoksia ja hieno kirkko, jne. Kiitos tytsät, siksikin oli mahtavaa.
Mutta tämän teeman alle sopiva tähän mennessä isoin outous oli silti ehkä viime torstaina, kun junailin takaisin Nizzasta Pariisiin. Oltiin juuri vietetty Eelin kanssa ihana sen yllä mainitun roseeviinin täyteinen raukea viikko siellä, oli kurja tulla kotiin. Tulin siis ulos Gare de Lyonille melkoisissa melankolioissa, ja hopla!: aurinko paistaa, kaikilla on vapaapäivä, alkukesä, ravintolat ja joenvarret täynnä ihmisiä. Tunsin itseni vähän oudoksi kun kipitin pikapikaa pimeään loukkooni istumaan ja ulostauduin ainoastaan hakemaan viereisestä korttelista ison kasan epäilyttävää lohtusushia. Mut joo, kai ne erasmuskliseet on oikeassa ja mä en ole vaan vielä oppinut läksyäni.
Kaihoitsen myös tässä vaiheessa hurjan ärsyttävästi kotiin Turkuun. Silmät kosteina visioin Auran rantaa ja Samppalinnaa ja herra paratkoon omaa olohuonettani. Onko mitään tyhmempää, kysyn. Mutta niin kai se menee, jos on tälläinen pölö, aina täytyy jotain nostalgisoida. Ällös peljätkö silti, rakas valtava lukijakuntani. On se Pariisi edelleenkin mahtava. Ehkä viimeisen kuukauden haasteeni on yrittää kaihota tänne jo etukäteen.
Ps: Tänään kun vietin mahti-illan teatterissa (näytelmä oli sävyiltään vähän jotenkin itsarisylviaplathia 16-vuotiaille, mutta kaunis ja hallittu) ja thai-paikassa syömässä (ah kookosmaidon comeback), niin muistin taas, että kivojen asioiden tekeminen hyvässä seurassa saa myös näkemään Pariisin toisessa valossa. Ehkä ei niinkään lomaisena, mutta jotenkin mahdollisuuksia täynnä. Joka kadunkulmassa jollekulle tulee mieleen että joo tuollakin pitäis vielä käydä, tossa ihan lähellä on kiva baari, ja toikin elokuva mitä tuolla näytetään oli tosi kiinnostava, niin ja mites se yks brunssipaikka mistä puhuttiin.
Hassua tässä on nimenomaan tietoisuus siitä, miten jos olisin nyt Suomessa voisin hyvin kuvitella lähteväni takaisin Pariisiin, ja sit se olis täysiverinen loma. Kävisin yhtälailla Fnacissa ja söisin traiteur-kiinalaista, ja silti olisi loma. Tai miten välillä kun raahustan kotiin, katselen mielettömällä kaiholla ilta-aurinkoisia terasseja ja voin melkein MAISTAA miltä ne ihan samat kadut ja terassit tuntuis ja näyttäis jos olisin niitä kävelemässä viikonloppureissulla. Mutta vaikka se loma-Pariisi on ihan siinä sormien ulottuvissa, ei siitä oikein millään pysty saamaan otetta. ELLEI. Tässä on yksi onnellinen poikkeus, ja se on lomaisat vieraat. Siis sellaiset, jotka on oikeesti tosi innoissaan oleskelustaan täällä ja joille roseen lipittäminen juuri niillä aurinkoisilla terdeillä on mahtavinta ikinä (no kenelle se nyt ei olisi). Pari viikkoa sitten, kun N ja S oli täällä, koin ajoittain tällaisia riemunpurkauksia lomasielussani: jee mikä ihana aurinko ja ihana Seine, onpas nättejä leivoksia ja hieno kirkko, jne. Kiitos tytsät, siksikin oli mahtavaa.
Mutta tämän teeman alle sopiva tähän mennessä isoin outous oli silti ehkä viime torstaina, kun junailin takaisin Nizzasta Pariisiin. Oltiin juuri vietetty Eelin kanssa ihana sen yllä mainitun roseeviinin täyteinen raukea viikko siellä, oli kurja tulla kotiin. Tulin siis ulos Gare de Lyonille melkoisissa melankolioissa, ja hopla!: aurinko paistaa, kaikilla on vapaapäivä, alkukesä, ravintolat ja joenvarret täynnä ihmisiä. Tunsin itseni vähän oudoksi kun kipitin pikapikaa pimeään loukkooni istumaan ja ulostauduin ainoastaan hakemaan viereisestä korttelista ison kasan epäilyttävää lohtusushia. Mut joo, kai ne erasmuskliseet on oikeassa ja mä en ole vaan vielä oppinut läksyäni.
Kaihoitsen myös tässä vaiheessa hurjan ärsyttävästi kotiin Turkuun. Silmät kosteina visioin Auran rantaa ja Samppalinnaa ja herra paratkoon omaa olohuonettani. Onko mitään tyhmempää, kysyn. Mutta niin kai se menee, jos on tälläinen pölö, aina täytyy jotain nostalgisoida. Ällös peljätkö silti, rakas valtava lukijakuntani. On se Pariisi edelleenkin mahtava. Ehkä viimeisen kuukauden haasteeni on yrittää kaihota tänne jo etukäteen.
Ps: Tänään kun vietin mahti-illan teatterissa (näytelmä oli sävyiltään vähän jotenkin itsarisylviaplathia 16-vuotiaille, mutta kaunis ja hallittu) ja thai-paikassa syömässä (ah kookosmaidon comeback), niin muistin taas, että kivojen asioiden tekeminen hyvässä seurassa saa myös näkemään Pariisin toisessa valossa. Ehkä ei niinkään lomaisena, mutta jotenkin mahdollisuuksia täynnä. Joka kadunkulmassa jollekulle tulee mieleen että joo tuollakin pitäis vielä käydä, tossa ihan lähellä on kiva baari, ja toikin elokuva mitä tuolla näytetään oli tosi kiinnostava, niin ja mites se yks brunssipaikka mistä puhuttiin.
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
Taru Elinan Viikosta
Okei. Rehellisyys ja realismi ovat toki toivottavia ominaisuuksia, mutta joku raja sentään: en rupee päivän asua esittelemään sinä ainoana päivänä viikkokausiin, kun en aio itseäni kämppäni ulkopuolelle kammeta ollenkaan. Tai ehkä sekin vielä menisi, ellei huomenna olisi pyykkipäivä ja tänään päällä kotipaita, jossa on valtaisa kastiketahra keskellä rintaa. Huomenna siis uusi yritys mahdollisesti KUVAN KANSSA ou jee. Täytyy ehkä testailla sellasta Nelliina-posea.
Sen sijaan tein tämän loputtoman pitkäksi venähtäneen viikkokatsauksen, jonka kohdalla haluaisin aivan toisesta yhteydestä poimitun lainauksen muodossa todeta että ”this is sort of like being able to swallow an entire hot dog at once: impressive, in a way, but my God, why?”
13. Tällä viikolla
Maanantaina oli normi työpäivä, mutta sain sushia jee. Keittiösulake ei ollut kokenut mysteeristä jälleensyntymää vaan oli kotona edelleen palanut (mikä ei tietenkään ollut tässä vaiheessa selvä, muutoinhan olisin voinut uudelleenvaihtaa sen saamarin paskiaisen eikä olisi tarvinnut kutsua lipevää vuokraisäntää) josta ärtyneenä kulutin lounassetelin lähikiinalaiseen. Ja varmaan katsoin ERää, voisin aika huoletta veikata.
Tiistaina oli iloa ilmassa instittuutilla, nimittäin oli jälleen aika avajaiskutsujen lähettämisen. Siinä siis Elinakin kiltisti liimasi ja lajitteli useamman reippaan tunnin ajan. Meillä oli myös avautunut kolmen päivän DesignTori, mikä oli mukavaa ja toi eloa meininkiin. Illalla eloa oli vähän liikaakin jonkun sortin avajaiskoktailissa: jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan me harjoittelijat juoksimme tukka putkella keittiön ja salin väliä riipimässä ihmisiltä puolityhjiä laseja käsistä, kun meillä ei niitä vinettolaseja tunnu olevan tarpeeksi. Tämän jälkeen poistuimme toipumaan koettelemuksesta parille kaljalle tuttujen ja vähemmän tuttujen seurassa. (Ja lipevä vuokraisäntä oli korjannut sulakkeen! Helei.)
Keskiviikkona heti töitten jälkeen kahdeksalta kipitettiin työkavereitten ja yhden ex-sellaisen kanssa Henrikin luokse sen äidin HULPPEAAN työsuhdeasuntoon Pariisin kalleimmassa kaupunginosassa katsomaan Suomen peliä. Meinasin pyörtyä ovella, kun näin sen paikan järkyttävän koon ja Henrikin äidin meille laittamat patongit ja juustot ja shamppikset ja mansikat. Oikeesti, oli vaikea päättää ollako sairaalloisen kateellinen siitä kaikesta vai sairaalloisen kiitollinen yhden illan todellisuuspaosta. Valitsin jälkimmäisen. Suomi hävis, mutta oli niitä mansikoita ja eiffel-näkymä, niin en sillein jaksanut sitä itkeskellä.
Torstaina kävin Jennin kanssa zumbaamassa ja olin tyytyväinen itseeni, joskin järkyttynyt siitä, kuinka suurta huijausta se laji on. Saamarin bailatinokopio. Illalla varmaan, öö, katsoin Erää ja puhuin skypessä? Ihan näin villin veikkauksen heittääkseni.
Perjantaina mietin töissä sellaisia keskeisiä asioita, kuten miten ”draamakäsikirjoitus” tai ”kenttävahtimestari” käännettäisiin ranskaksi. Kotimatkalla tein tarkoitushakuista shoppailua ja sainkin jopa Zarasta hameen ostettua, halleluja. Sen sijaan rue de Rivolin H&M saa mun puolesta haistaa paskan, ei alelaaria ja kurjia myyjiä. Illalla torkuin koneen ääressä.
Lauantaina olin yllätys pyllätys taas töissä. Instituutilla oli herttainen kahden (ranskalaisen ja suomalaisen siis) lukiolaiskvartetin yhteiskonsertti, oli hurjaa nähdä 15-16 -vuotiaita jotka on LAHJAKKAITA eikä vain pölöjä. No oli ne vähän sillen pölöjäkin, ja yksi näytti liikuttavasti Harry Potterin juutalaisserkulta. Päivä hupsahti aika näppärästi niissä järjestelyissä, ja illalla kirmattiin jälleen lätkäkatsomoon. Pienen säädön jälkeen saatiin pizzaakin tilattua, oooh aaaah se oli superhyvää. Viiniä imimme innolla, mutta villeimmätkin meistä lähti jo yhden maissa kotiin.
Tähän mennessä sunnuntaina herättyäni lopulta siinä yhden maissa olen mopannut ja siivonnut (!!), harrastanut koti-pilatesta (kuten kolmena muunakin päivänä tällä viikolla, I’m a machine baby), jutellut äitienpäivän kunniaksi äiskän kanssa skypessä, syönyt ricottapastaa, kokannut huomiseksi ja ylihuomiseksi töihin ruokaa ja muutoinkin käyttäytynyt kuin mikäkin sunnuntaisuorittaja. Ajattelin ottaa vahingon takaisin makaamalla loppupäivän sängyllä ja vaikka lukemalla fanfictionia ja katsomalla liikaa Teho-osastoa.
Sen sijaan tein tämän loputtoman pitkäksi venähtäneen viikkokatsauksen, jonka kohdalla haluaisin aivan toisesta yhteydestä poimitun lainauksen muodossa todeta että ”this is sort of like being able to swallow an entire hot dog at once: impressive, in a way, but my God, why?”
13. Tällä viikolla
Maanantaina oli normi työpäivä, mutta sain sushia jee. Keittiösulake ei ollut kokenut mysteeristä jälleensyntymää vaan oli kotona edelleen palanut (mikä ei tietenkään ollut tässä vaiheessa selvä, muutoinhan olisin voinut uudelleenvaihtaa sen saamarin paskiaisen eikä olisi tarvinnut kutsua lipevää vuokraisäntää) josta ärtyneenä kulutin lounassetelin lähikiinalaiseen. Ja varmaan katsoin ERää, voisin aika huoletta veikata.
Tiistaina oli iloa ilmassa instittuutilla, nimittäin oli jälleen aika avajaiskutsujen lähettämisen. Siinä siis Elinakin kiltisti liimasi ja lajitteli useamman reippaan tunnin ajan. Meillä oli myös avautunut kolmen päivän DesignTori, mikä oli mukavaa ja toi eloa meininkiin. Illalla eloa oli vähän liikaakin jonkun sortin avajaiskoktailissa: jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan me harjoittelijat juoksimme tukka putkella keittiön ja salin väliä riipimässä ihmisiltä puolityhjiä laseja käsistä, kun meillä ei niitä vinettolaseja tunnu olevan tarpeeksi. Tämän jälkeen poistuimme toipumaan koettelemuksesta parille kaljalle tuttujen ja vähemmän tuttujen seurassa. (Ja lipevä vuokraisäntä oli korjannut sulakkeen! Helei.)
Keskiviikkona heti töitten jälkeen kahdeksalta kipitettiin työkavereitten ja yhden ex-sellaisen kanssa Henrikin luokse sen äidin HULPPEAAN työsuhdeasuntoon Pariisin kalleimmassa kaupunginosassa katsomaan Suomen peliä. Meinasin pyörtyä ovella, kun näin sen paikan järkyttävän koon ja Henrikin äidin meille laittamat patongit ja juustot ja shamppikset ja mansikat. Oikeesti, oli vaikea päättää ollako sairaalloisen kateellinen siitä kaikesta vai sairaalloisen kiitollinen yhden illan todellisuuspaosta. Valitsin jälkimmäisen. Suomi hävis, mutta oli niitä mansikoita ja eiffel-näkymä, niin en sillein jaksanut sitä itkeskellä.
Torstaina kävin Jennin kanssa zumbaamassa ja olin tyytyväinen itseeni, joskin järkyttynyt siitä, kuinka suurta huijausta se laji on. Saamarin bailatinokopio. Illalla varmaan, öö, katsoin Erää ja puhuin skypessä? Ihan näin villin veikkauksen heittääkseni.
Perjantaina mietin töissä sellaisia keskeisiä asioita, kuten miten ”draamakäsikirjoitus” tai ”kenttävahtimestari” käännettäisiin ranskaksi. Kotimatkalla tein tarkoitushakuista shoppailua ja sainkin jopa Zarasta hameen ostettua, halleluja. Sen sijaan rue de Rivolin H&M saa mun puolesta haistaa paskan, ei alelaaria ja kurjia myyjiä. Illalla torkuin koneen ääressä.
Lauantaina olin yllätys pyllätys taas töissä. Instituutilla oli herttainen kahden (ranskalaisen ja suomalaisen siis) lukiolaiskvartetin yhteiskonsertti, oli hurjaa nähdä 15-16 -vuotiaita jotka on LAHJAKKAITA eikä vain pölöjä. No oli ne vähän sillen pölöjäkin, ja yksi näytti liikuttavasti Harry Potterin juutalaisserkulta. Päivä hupsahti aika näppärästi niissä järjestelyissä, ja illalla kirmattiin jälleen lätkäkatsomoon. Pienen säädön jälkeen saatiin pizzaakin tilattua, oooh aaaah se oli superhyvää. Viiniä imimme innolla, mutta villeimmätkin meistä lähti jo yhden maissa kotiin.
Tähän mennessä sunnuntaina herättyäni lopulta siinä yhden maissa olen mopannut ja siivonnut (!!), harrastanut koti-pilatesta (kuten kolmena muunakin päivänä tällä viikolla, I’m a machine baby), jutellut äitienpäivän kunniaksi äiskän kanssa skypessä, syönyt ricottapastaa, kokannut huomiseksi ja ylihuomiseksi töihin ruokaa ja muutoinkin käyttäytynyt kuin mikäkin sunnuntaisuorittaja. Ajattelin ottaa vahingon takaisin makaamalla loppupäivän sängyllä ja vaikka lukemalla fanfictionia ja katsomalla liikaa Teho-osastoa.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Mä elämästä laulan, sillä oonhan suoooomalainen
Hmm. Jotenkin tällä kertaa Ranskassa on tuo ulkosuomalaisuus yleensäkin tullut paljon konkreettisemmaksi ja käsitettävämmäksi hommaksi. Viimeksi olin tietty niin selkeästi eri katagoriassa, vaihtarina, erasmuksena, väli-olotilassa ja omassa kuplassa. (Vaikka täytyy taas Paris III:n muistoa kunnioittaen huomauttaa, että ei siellä kyllä juurikaan erasmus-maailmaa päässyt syntymään…Jos ei sitten mitään muutakaan maailmaa.) En silloin oikein tuntenutkaan ketään pidempään Ranskaan asumaan jääneitä ulkomaalaisia. Nyt suurin osa suomalaisista jotka täältä tunnen (ja tunnen niitä ihan yhtä paljon kun ranskalaisiakin, ai miten niin olen gettoutunut?) on maassa enemmän tai vähemmän pysyvästi, tai ainakin vailla tietoa tulevaisuudesta. Ja kun tuo instituutilla heiluminen on niin vaivaton tapa olla väliaika-ulkosuomalainen - sehän nyt on parista ranskalaisesta huolimatta käytännössä suomalainen työpaikka, joka vaan sijaitsee ulkomailla - niin tulee itsekin ajatelleeksi, että ”ei tää nyt niin kummallista olekaan”.
Mutta mutta. Totuushan on, että mulla ei oikeesti ole hajuakaan siitä, millaista todella olisi asua täällä pysyvämmin. Mun viiteryhmä täällä on mielettömän suomalainen: läheisimmät pariisikaverit on suomalaisia, facebookkaan koko ajan kaikkien suomalaisten tuttujen kanssa, mun poikaystävä on suomalainen. Kaikesta arjesta huolimatta olen edelleen lomalla täällä, vailla varsinaista tarvetta käsitellä mitään omaa identiteettiä tai etäisyyttä perheeseen ja muihin. En puhu kotona ranskaa minkään kiharatukkaisen miehekkeen kanssa (Joo se on selkeästi avain menestyneeseen pariisinoleskeluun: hanki hyvä sisustuselementtimies. Semmonen laiha ja cool mutta sympaattinen.) enkä joudu suuntautumaan mitään työnhakutuskaa varten. Tää tuntuu yksinkertaiselta nyt, koska olen valheellisesti pudottautunut yhteisöön, jossa ne, jotka ovat täällä pysyvämmin, ovat joutuneet ja joutuvat kyllä käymään läpi kaikkea sitä ahdistusta ja sopeutumista, mutta vaikka samaistun niihin nyt täällä ollessani, mun ei tartte mitään sitä puolta tuskailla. Tajuutteko yhtään mistä puhun? Tää kuulostaa jotenkin hirmu itsestään selvältä, mutta se johtuu siitä, etten saa sanottua sitä, mitä oikeestaan tarkoitan. Jotenkin yritän tavoitella ajatusta siitä, miten tällainen katsaus elämään muualla tietty paljastaa jotain asioita, ei siinä silti saa kuorotettua siihen oikeaan ulkomaalaisuuden todellisuuteen JUURI SIKSI ja vain siksi, että koko ajan tietää sen olevan väliaikaista. Se oikeesti muuttaa ihan kaiken. (Sanon minä, en tiedä mitä mieltä muut on.)
(Ceci dit, täytyy todeta, että asiat olisivat vielä huomattavasti enemmän ambivalentteja, jos ei olisi pitkäaikaista suhdetta Suomessa. Sillon oikeesti olisi nyt mahdollisuuden rajamailla, että yrittäisin etsiä täältä jotain, että harkitsisin jääväni pysyvämmin. Ja se sitten muuttaisi vähän tätä koko elämystäkin, luulen. Ja eikä tätä nyt pidä ottaa sillä tavalla, että kokisin olevani jotenkin rajoitettu nyt sit!)
(Hahaa, ihan vaan lesotakseni säästä lätkäisen tän tähän. Tälläistä oli kanaalin varressa jo joku kaks viikkoa sitten, nyt paljon vihreämpää mutta kuvaaja laiskempi. Noi on kuin jotain pieniä laumaeläimiä, noi pesistään kömpivät bobot jotka tota kanaalia reunustaa.)
Mutta mutta. Totuushan on, että mulla ei oikeesti ole hajuakaan siitä, millaista todella olisi asua täällä pysyvämmin. Mun viiteryhmä täällä on mielettömän suomalainen: läheisimmät pariisikaverit on suomalaisia, facebookkaan koko ajan kaikkien suomalaisten tuttujen kanssa, mun poikaystävä on suomalainen. Kaikesta arjesta huolimatta olen edelleen lomalla täällä, vailla varsinaista tarvetta käsitellä mitään omaa identiteettiä tai etäisyyttä perheeseen ja muihin. En puhu kotona ranskaa minkään kiharatukkaisen miehekkeen kanssa (Joo se on selkeästi avain menestyneeseen pariisinoleskeluun: hanki hyvä sisustuselementtimies. Semmonen laiha ja cool mutta sympaattinen.) enkä joudu suuntautumaan mitään työnhakutuskaa varten. Tää tuntuu yksinkertaiselta nyt, koska olen valheellisesti pudottautunut yhteisöön, jossa ne, jotka ovat täällä pysyvämmin, ovat joutuneet ja joutuvat kyllä käymään läpi kaikkea sitä ahdistusta ja sopeutumista, mutta vaikka samaistun niihin nyt täällä ollessani, mun ei tartte mitään sitä puolta tuskailla. Tajuutteko yhtään mistä puhun? Tää kuulostaa jotenkin hirmu itsestään selvältä, mutta se johtuu siitä, etten saa sanottua sitä, mitä oikeestaan tarkoitan. Jotenkin yritän tavoitella ajatusta siitä, miten tällainen katsaus elämään muualla tietty paljastaa jotain asioita, ei siinä silti saa kuorotettua siihen oikeaan ulkomaalaisuuden todellisuuteen JUURI SIKSI ja vain siksi, että koko ajan tietää sen olevan väliaikaista. Se oikeesti muuttaa ihan kaiken. (Sanon minä, en tiedä mitä mieltä muut on.)
(Ceci dit, täytyy todeta, että asiat olisivat vielä huomattavasti enemmän ambivalentteja, jos ei olisi pitkäaikaista suhdetta Suomessa. Sillon oikeesti olisi nyt mahdollisuuden rajamailla, että yrittäisin etsiä täältä jotain, että harkitsisin jääväni pysyvämmin. Ja se sitten muuttaisi vähän tätä koko elämystäkin, luulen. Ja eikä tätä nyt pidä ottaa sillä tavalla, että kokisin olevani jotenkin rajoitettu nyt sit!)
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
8. Se hetki
Tätä kohtaa mietin runsaasti koko listan luettuani. Oli jotenkin mielettömän kihelmöivää tarkasti muistella kaikkia sellaisia – lähinnä hyviä kai, niin tän haluaisin käsittää – hekiä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet aivojen pohjalle lillumaan. Hirvitti mielettömän painoarvon antaminen vain jollekin yhdelle, niin päätin teitä rasittaa vallan useammalla. Nää nyt on kuitenkin aika lähiajoilta, johonkinhan se piti muistelu rajata!
2003
Joulukuu, istuttiin muutaman fanityttökaverin kanssa Hämeenlinnan vanhassa ja kulahtaneessa Maximissa Kuninkaan paluun ensi-illassa. Se leffa on niin saatanallisen pitkä, että teatteri oli oudosti päättänyt pitää siinä puolentoista tunnin kohdalla väliajan. Muistan olleeni jotenkin ihan suhteettoman kiitollinen siitä paussista: sain ikään kuin extra-hetken, jonka aikana tulla tietoiseksi siitä, kuinka mahtavaa olikaan nähdä miten se kaikki vuosien odotuksen jälkeen oikein päättyy. Niinkun kuvitella vielä nopeasti kertaalleen oman pään sisällä koko homma, ennen kuin siitä tuli ulkoista todellisuutta. Naurakaa vaan, te jotka ette ole meganörttejä! Mun mielestä tää jotenkin kuvaa täydellisesti mun suhdetta sekä fiktioon että maailmaan yleensä. Jätskiä syödessänikin olen aina ennakkoon huolissani siitä, että kohta se loppuu.
2005
Heinäkuu, olin ollut marketissa iltavuorossa, torkkunut normaalimeininkiin kassalla. Pukkarissa huomasin saaneeni turkulaiselta tutulta viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi sinne. Ensin hämmennyin, ja aloin sitten ihan hysteerisesti toivoa että ehkä olisinkin ymmärtänyt viestin oikein. Pyöräilin kotiin supervauhtia, heitin pyörän lukitsematta lähimpään puskaan ja säikäytin vanhempani ryntäämällä ovesta sisään ja karjumalla NETTI AUKI PERKELE. Löysin melkoisen nopeasti humanistisen valintakoetulosten linkin ja kappas vaan, oman nimeni hyväksyttyjen listalla. Muistan siinä yleisessä ilossa vanhempien huvituksen toistelemastani ”ne ihan oikeesti PITÄÄ MUSTA” lausunnosta, en oikein osannut suhtautua hommaan kovinkaan aikuisesti. Tuntui enemmänkin että nyt mut oli persoonana punnittu ja mitattu ja kelpoiseksi todettu. (Jälkeenpäin tietysti sitten kävi valitettavan selväksi, kuinka vähän tekemistä minkäänlaisella laadukkaalla persoonalla on yliopistokoulutuksen kanssa, mutta oh well.) Suurimmalle osalle sisään pääseminen on varmaan mitä suurin antikliimaksi, mä sen sijaan olin päiväkausia euforiassa ja samana iltana viinilasillisen jälkeen vallan kyynelten partaalla. Joo, en oo kovin cool. Mut oli se hianoa sillon silti.
2006
Toukokuun eka, aamulla joskus neljän jälkeen. Istuttiin pitkän, humalaisen, euforisen, vielä enemmän humalaisen ja sitten laskuhumalaisen ja angstidraamaisen vapunaaton jälkeen lopulta ennen kotiinlähtöä pizzalla toisessa niistä Erikinkadun alun kebabpaikoista. Mun ääni oli illan aikana lähtenyt lähes kokonaan, ja kylmäkin oli. Odoteltiin siinä pizzojamme, ja jossain vaiheessa tajusin, että kaikesta itkuisesta draamasta ja tuntikausien juopottelun jälkimainingeista huolimatta olin jotenkin huikaisevan onnellinen ja tyytyväinen siinä pizzalla. Oltiin sisällä lämpimässä, olin uuden poikaystävän vieressä ja kohta olisin saamassa valtavan annoksen valuvaa juustoa ja valkosipulia. Ehkä mä vaan tykkään pizzasta tosi paljon, mutta muistan ton hetken tosi kirkkaasti.
Olisi kauhean kiva keksiä tähän loppuun joku samaa sarjaa oleva Hetki täältä Ranskasta tältä keväältä, mutta näin lähietäisyydeltä on vaikea nähdä, josko joku yksittäinen juttu oikeasti päätyy omaan nostalgiakuvakirjaan. Pieniä hetkiä toki on ollut: ekalla viikolla kotiin ajaminen metrolla, kun olin niin voitonriemuissani siitä, että uusi työ ei ollutkaan superpelottavaa ja tulisin selviämään ja olisin melkein kuin mikäkin ranskalainen uranainen. (Haha) Tai joku sellainen kerta, kun olen tajunnut, että on sellainen kotoinen ja normaali olo täällä, ei ahdistunut tai hysteerinen. Tai kun olen käynyt kokonaisen pitkän keskustelun ranskaksi, ilman että varsinaisesti missään vaiheessa koen kielellisesti mokanneeni pahasti. Tai kun töiden jälkeen ei tulekaan lähdettyä kotiin, vaan tie harhautuu luvatta työkavereitten kanssa jätskille tai syömään tai drinksulle, ja eihän sitä pitäisi, mutta oikeesti ei voisi vähempää harmittaa.
2003
Joulukuu, istuttiin muutaman fanityttökaverin kanssa Hämeenlinnan vanhassa ja kulahtaneessa Maximissa Kuninkaan paluun ensi-illassa. Se leffa on niin saatanallisen pitkä, että teatteri oli oudosti päättänyt pitää siinä puolentoista tunnin kohdalla väliajan. Muistan olleeni jotenkin ihan suhteettoman kiitollinen siitä paussista: sain ikään kuin extra-hetken, jonka aikana tulla tietoiseksi siitä, kuinka mahtavaa olikaan nähdä miten se kaikki vuosien odotuksen jälkeen oikein päättyy. Niinkun kuvitella vielä nopeasti kertaalleen oman pään sisällä koko homma, ennen kuin siitä tuli ulkoista todellisuutta. Naurakaa vaan, te jotka ette ole meganörttejä! Mun mielestä tää jotenkin kuvaa täydellisesti mun suhdetta sekä fiktioon että maailmaan yleensä. Jätskiä syödessänikin olen aina ennakkoon huolissani siitä, että kohta se loppuu.
2005
Heinäkuu, olin ollut marketissa iltavuorossa, torkkunut normaalimeininkiin kassalla. Pukkarissa huomasin saaneeni turkulaiselta tutulta viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi sinne. Ensin hämmennyin, ja aloin sitten ihan hysteerisesti toivoa että ehkä olisinkin ymmärtänyt viestin oikein. Pyöräilin kotiin supervauhtia, heitin pyörän lukitsematta lähimpään puskaan ja säikäytin vanhempani ryntäämällä ovesta sisään ja karjumalla NETTI AUKI PERKELE. Löysin melkoisen nopeasti humanistisen valintakoetulosten linkin ja kappas vaan, oman nimeni hyväksyttyjen listalla. Muistan siinä yleisessä ilossa vanhempien huvituksen toistelemastani ”ne ihan oikeesti PITÄÄ MUSTA” lausunnosta, en oikein osannut suhtautua hommaan kovinkaan aikuisesti. Tuntui enemmänkin että nyt mut oli persoonana punnittu ja mitattu ja kelpoiseksi todettu. (Jälkeenpäin tietysti sitten kävi valitettavan selväksi, kuinka vähän tekemistä minkäänlaisella laadukkaalla persoonalla on yliopistokoulutuksen kanssa, mutta oh well.) Suurimmalle osalle sisään pääseminen on varmaan mitä suurin antikliimaksi, mä sen sijaan olin päiväkausia euforiassa ja samana iltana viinilasillisen jälkeen vallan kyynelten partaalla. Joo, en oo kovin cool. Mut oli se hianoa sillon silti.
2006
Toukokuun eka, aamulla joskus neljän jälkeen. Istuttiin pitkän, humalaisen, euforisen, vielä enemmän humalaisen ja sitten laskuhumalaisen ja angstidraamaisen vapunaaton jälkeen lopulta ennen kotiinlähtöä pizzalla toisessa niistä Erikinkadun alun kebabpaikoista. Mun ääni oli illan aikana lähtenyt lähes kokonaan, ja kylmäkin oli. Odoteltiin siinä pizzojamme, ja jossain vaiheessa tajusin, että kaikesta itkuisesta draamasta ja tuntikausien juopottelun jälkimainingeista huolimatta olin jotenkin huikaisevan onnellinen ja tyytyväinen siinä pizzalla. Oltiin sisällä lämpimässä, olin uuden poikaystävän vieressä ja kohta olisin saamassa valtavan annoksen valuvaa juustoa ja valkosipulia. Ehkä mä vaan tykkään pizzasta tosi paljon, mutta muistan ton hetken tosi kirkkaasti.
Olisi kauhean kiva keksiä tähän loppuun joku samaa sarjaa oleva Hetki täältä Ranskasta tältä keväältä, mutta näin lähietäisyydeltä on vaikea nähdä, josko joku yksittäinen juttu oikeasti päätyy omaan nostalgiakuvakirjaan. Pieniä hetkiä toki on ollut: ekalla viikolla kotiin ajaminen metrolla, kun olin niin voitonriemuissani siitä, että uusi työ ei ollutkaan superpelottavaa ja tulisin selviämään ja olisin melkein kuin mikäkin ranskalainen uranainen. (Haha) Tai joku sellainen kerta, kun olen tajunnut, että on sellainen kotoinen ja normaali olo täällä, ei ahdistunut tai hysteerinen. Tai kun olen käynyt kokonaisen pitkän keskustelun ranskaksi, ilman että varsinaisesti missään vaiheessa koen kielellisesti mokanneeni pahasti. Tai kun töiden jälkeen ei tulekaan lähdettyä kotiin, vaan tie harhautuu luvatta työkavereitten kanssa jätskille tai syömään tai drinksulle, ja eihän sitä pitäisi, mutta oikeesti ei voisi vähempää harmittaa.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Hahaa, koska etukäteen lupasin eräässä keskustelussa tähänkin aiheeseen tarttua, teen sen.
5. Mitä on rakkaus?
Erään Suuren Runoilijan sanoin
I don't want anything more
Than to see your face when you open the door
You'll make me beans on toast and a nice cup of tea
And we'll get a Chinese and watch TV
Ps: Tää nyt ei siis ollut mikään pelkkä kaukokaihuu-fiilistely, muistan koomisesti herkistyneeni tuosta kertsistä ihan kotoisasti Suomessakin.
5. Mitä on rakkaus?
Erään Suuren Runoilijan sanoin
I don't want anything more
Than to see your face when you open the door
You'll make me beans on toast and a nice cup of tea
And we'll get a Chinese and watch TV
Ps: Tää nyt ei siis ollut mikään pelkkä kaukokaihuu-fiilistely, muistan koomisesti herkistyneeni tuosta kertsistä ihan kotoisasti Suomessakin.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
COME WITH ME IF YOU WANT TO LIVE!
Minun päiväni
9.30 Herään melko sikeästä unesta, olisin mieluusti nukkunut ainakin tunnin vielä. Ei auta, onneksi suihku on lähellä. Suihkuttelen ja rasvaan ja meikkaan, sitten alkaakin olla jo hoppu, joten hypin sukkahousuihin, pakkaan jumppavaatteita ja keittelen teevettä samanaikaisesti. Mätän kiireesti eilisen iltanapostelulta tarkoituksella aamulle jätettyjä mansikoita (joo! ei ollut kyllä mikään perussetti tää aamiainen) ja rahkaa samalla kun lueskelen ultratärkeitä asioita Ellestä.
10.32 Olisi pitänyt lähteä jo viisi minuuttia sitten työmatkalle, joten yritän ottaa aikaa kiinni juoksemalla toistuvasti punaisia päin. Kolme kilsaa sujuu kivasti, kun sää on vielä aurinkoinen, päällä ei ole liikaa ylöspäin hinautuva mekko ja mp3-soittimenkin olin taas muistanut ladata. Töihin pääsen ne viisi minsaa myöhässä.
13.00 Instituutille oli meidän muiden stagiairejen hämmästykseksi saapunut uusi parin kuukauden mittaisen pestin tekevä miespuolinen harjoittelija (jolla me ei oikein tehdä mitään, kai), joten päätetään juhlistaa tätä(kin) tapahtumaa tilaamalla jotain hyvää lounasta. Pahus ei ollut koskaan syönyt sushia, joten hirveällä vaivalla kaivetaan esiin jonkun intialaisen paikan yhteystiedot. Ihan hyvää kyllä oli, jee.
14.30 -> Loppuiltapäivä menee henksukokouksessa ja lievästi ympäriinsä palloillen – viime viikkojen kiireiden jälkeen on aikaa vähän pyöritellä peukaloitakin.
18.00 Pilates! Hullu kalifornialainen ohjaaja on aika herttainen, ja olen tuskasta huolimatta huomannut kauhukseni jopa pitäväni joistain osioista. Jossain vaiheessa ohjaajatyttö katsahtaa kesken puheensa meidän sarjakuvanäyttelyn takaseinään (pilatoidaan siellä salissa) ja toteaa että ”Huh, a pig with glasses”. Repeän keskenäni ihan törkeästi, kun eka ajatukseni on tietty että se viittaa sillä muhun.
19.55 Kotona, väsyneen metroilun ja patonkiostosten jälkeen. Laitan lounaalta jääneen palak paneerin jämät uuniin ja latailen noin kolmattatuhatta tänä keväänä katsomaani House-jaksoa. Pihistän huomiselle tarkoitettua patonkia ruuan seuraksi ja nauran Wilsonin ja Housen bromancelle
21.05 Puhun Eelin kanssa skypessä. En ole taas mukavimmillani, mutta ehkä silti mukavampi kuin eilen. Parempi kai kuitenkin tämä suunta.
21.30 -> Hukkaan aikaani netissä, näillä näkymin helposti vielä kahteen saakka. Ehkä voisin vielä viikkailla loput eilisen pyykeistä, jos nyt siis jotenkin jaksan vaivautua.
Hmm. Jotenkin tää kuitenkin kuulosti jonkun muun elämältä. Ehkä se johtuu tosta kaikesta reippaasta jumppailusta. Voin paljastaa, että hain kyllä viiden maissa tien toiselta puolelta jonkun sortin patisserien etten ihan kuolis kaikkeen siihen energiankulutukseen ja kalorinmenetykseen.
9.30 Herään melko sikeästä unesta, olisin mieluusti nukkunut ainakin tunnin vielä. Ei auta, onneksi suihku on lähellä. Suihkuttelen ja rasvaan ja meikkaan, sitten alkaakin olla jo hoppu, joten hypin sukkahousuihin, pakkaan jumppavaatteita ja keittelen teevettä samanaikaisesti. Mätän kiireesti eilisen iltanapostelulta tarkoituksella aamulle jätettyjä mansikoita (joo! ei ollut kyllä mikään perussetti tää aamiainen) ja rahkaa samalla kun lueskelen ultratärkeitä asioita Ellestä.
10.32 Olisi pitänyt lähteä jo viisi minuuttia sitten työmatkalle, joten yritän ottaa aikaa kiinni juoksemalla toistuvasti punaisia päin. Kolme kilsaa sujuu kivasti, kun sää on vielä aurinkoinen, päällä ei ole liikaa ylöspäin hinautuva mekko ja mp3-soittimenkin olin taas muistanut ladata. Töihin pääsen ne viisi minsaa myöhässä.
13.00 Instituutille oli meidän muiden stagiairejen hämmästykseksi saapunut uusi parin kuukauden mittaisen pestin tekevä miespuolinen harjoittelija (jolla me ei oikein tehdä mitään, kai), joten päätetään juhlistaa tätä(kin) tapahtumaa tilaamalla jotain hyvää lounasta. Pahus ei ollut koskaan syönyt sushia, joten hirveällä vaivalla kaivetaan esiin jonkun intialaisen paikan yhteystiedot. Ihan hyvää kyllä oli, jee.
14.30 -> Loppuiltapäivä menee henksukokouksessa ja lievästi ympäriinsä palloillen – viime viikkojen kiireiden jälkeen on aikaa vähän pyöritellä peukaloitakin.
18.00 Pilates! Hullu kalifornialainen ohjaaja on aika herttainen, ja olen tuskasta huolimatta huomannut kauhukseni jopa pitäväni joistain osioista. Jossain vaiheessa ohjaajatyttö katsahtaa kesken puheensa meidän sarjakuvanäyttelyn takaseinään (pilatoidaan siellä salissa) ja toteaa että ”Huh, a pig with glasses”. Repeän keskenäni ihan törkeästi, kun eka ajatukseni on tietty että se viittaa sillä muhun.
19.55 Kotona, väsyneen metroilun ja patonkiostosten jälkeen. Laitan lounaalta jääneen palak paneerin jämät uuniin ja latailen noin kolmattatuhatta tänä keväänä katsomaani House-jaksoa. Pihistän huomiselle tarkoitettua patonkia ruuan seuraksi ja nauran Wilsonin ja Housen bromancelle
21.05 Puhun Eelin kanssa skypessä. En ole taas mukavimmillani, mutta ehkä silti mukavampi kuin eilen. Parempi kai kuitenkin tämä suunta.
21.30 -> Hukkaan aikaani netissä, näillä näkymin helposti vielä kahteen saakka. Ehkä voisin vielä viikkailla loput eilisen pyykeistä, jos nyt siis jotenkin jaksan vaivautua.
Hmm. Jotenkin tää kuitenkin kuulosti jonkun muun elämältä. Ehkä se johtuu tosta kaikesta reippaasta jumppailusta. Voin paljastaa, että hain kyllä viiden maissa tien toiselta puolelta jonkun sortin patisserien etten ihan kuolis kaikkeen siihen energiankulutukseen ja kalorinmenetykseen.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Lööv
Hahaa, kesäisän lämpimän ja mukavan touhukkaan vapaaviikonlopun kunniaksi peruutan taaksepäin tolla listalla, ja uskaltaudun kunnon sentimentaalisiin otsikoihin. Ne jotka on kiinnostuneita ainoastaan mun Ranska-kuulumisista, voi suosiolla skipata.
2. Eka rakkaus
Ensimmäisestä (ja hassua sanoa, mutta toivottavasti myös viimeisestä) ns. romanttisesta rakkaudesta on aika vähän mitään sellaista sanottavaa, minkä järkevästi osaisin muotoilla tai hyvillä mielin kehtaisin tänne vuodattaa. Hullua ja pelottavaa ja paras natural high ikinä. Ekat kuukaudet menee niin, että mikä tahansa vittumainen asia – bingon aamuvuoro – tuntuu kestettävältä, kun on niin jännää siellä pään sisällä. Rakastuneet ihmiset on saatanan rasittavia, tietty. Itse yritin olla coolin viileä ja tietoinen omasta ärsyttävyydestäni, mutta tosiasia on, että siinä tilassa ihminen ei oikein haluaisi puhua mistään muusta kuin siitä kuinka fantsu se toinen on.
Mutta tosiaan, rakkauksia nyt on niin monenlaisia. Kaupungeista Turku varmaan tulee elämäni loppuun saakka pysymään erikoissijalla sinä paikkana, jossa elin ekaa kertaa vähän niin kuin aikuisen elämää. Nuuskamuikkunen ja Tintti ja D’Artagnan ja myöhemmin kaikki mahdolliset frodot ja belgarionit ja mulderit ja iantot sun muut fiktiiviset tyypit on joka kerta olleet mielettömän voimakkaita uusia ihastuksia. Samoin mun mielestä hyvin lähelle rakastumista pääsee se tunne, kun huomaa jonkun uuden kaverin kanssa todella olevansa samalla aaltopituudella. Kun se on vielä aika tuntematon tyyppi, mutta puhuttavaa löytyy silti helposti monen tunnin ja/tai viinipullon verran, kun kaikki omatkin jutut on parempia ja persoona hetkellisesti säkenöivämpi.
Parempi näin, kurjaa olisi jos saisi rakastua ainoastaan pari hassua kertaa elämässään.
2. Eka rakkaus
Ensimmäisestä (ja hassua sanoa, mutta toivottavasti myös viimeisestä) ns. romanttisesta rakkaudesta on aika vähän mitään sellaista sanottavaa, minkä järkevästi osaisin muotoilla tai hyvillä mielin kehtaisin tänne vuodattaa. Hullua ja pelottavaa ja paras natural high ikinä. Ekat kuukaudet menee niin, että mikä tahansa vittumainen asia – bingon aamuvuoro – tuntuu kestettävältä, kun on niin jännää siellä pään sisällä. Rakastuneet ihmiset on saatanan rasittavia, tietty. Itse yritin olla coolin viileä ja tietoinen omasta ärsyttävyydestäni, mutta tosiasia on, että siinä tilassa ihminen ei oikein haluaisi puhua mistään muusta kuin siitä kuinka fantsu se toinen on.
Mutta tosiaan, rakkauksia nyt on niin monenlaisia. Kaupungeista Turku varmaan tulee elämäni loppuun saakka pysymään erikoissijalla sinä paikkana, jossa elin ekaa kertaa vähän niin kuin aikuisen elämää. Nuuskamuikkunen ja Tintti ja D’Artagnan ja myöhemmin kaikki mahdolliset frodot ja belgarionit ja mulderit ja iantot sun muut fiktiiviset tyypit on joka kerta olleet mielettömän voimakkaita uusia ihastuksia. Samoin mun mielestä hyvin lähelle rakastumista pääsee se tunne, kun huomaa jonkun uuden kaverin kanssa todella olevansa samalla aaltopituudella. Kun se on vielä aika tuntematon tyyppi, mutta puhuttavaa löytyy silti helposti monen tunnin ja/tai viinipullon verran, kun kaikki omatkin jutut on parempia ja persoona hetkellisesti säkenöivämpi.
Parempi näin, kurjaa olisi jos saisi rakastua ainoastaan pari hassua kertaa elämässään.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Tästä tykkään, tällaisista iltapäivistä ja alkuilloista, joita Pariisissa tuntuu osuvan kohdalle useammin kuin muualla. Tällaisista, jotka alkavat bussimatkasta konsulaattiin äänestämään (no sellaisia ehkä on aika harvoin), jatkuvat halvalla mojitolla kesäisen aurinkoisella terassilla ja venyttävät itsensä iltaan aterialla ja jaetulla viinikarahvilla samaisella terassilla. Koko ajan miettii, että ei pitäisi, rahat on loppu ja epäterveellistäkin on, mutta sitten toisaalta lankeeminen on sen parempaa ja alkuillan mini-känni entistä yllättävämpi. Ostin vielä hedelmäkarkkeja kotiin täydellistääkseni tämän vapaata viikonloppua enteilevän perjantain.
T:llä on blogissaan ihana ja kutkuttavan pitkä elämä-meemi, niitä entryjä on mahtava lukea, ja samalla himoitsen kirjoittaa juuri niistä aiheista. Ehkä voisin valikoida vaan muutaman ja tehdä niistä? (Oho, ilmeisesti en osaa muuta kun meta-blogittaa, eli puhua tästä kirjoittamisesta sen tekemisen sijaan...Maailman ankeinta.) En todellakaan osaa ja ETENKÄÄN uskalla ruveta tekemään koko raskasta hommaa, joten raukkamaisesti valikoin sit ne mitkä kehtaan. Tää on kohta 4.
Tätä olen syönyt tänään
(Haha, oikeesti tää ei oo mun mikään henk. koht. priorisointi, tää oikeesti vaan oli sen meemin eka kohta jonka kehtaan ottaa!)
Tänään heräsin, olin superväsynyt. Nukuin vielä kymmenen minuuttia, jolloin olin tietty jo myöhässä, mutta onneksi muistin että töissä oli vielä yksi aktivian myslijugurtti. Päästyäni töihin mätin siis sen naamaan juoruten samalla edellisen illan konserttihässäkän onnistumisesta työkavereitten kanssa, ja join samalla kupin kahvia. Lounaaksi päätettiin toisen köyhän harjoittelijan kanssa perjantain kunniaksi ottaa jotain vähän kalliimpaa, ja tuhlattiin lounassetelimme Paul-leipomon maalaiskanasalaattiin, jolle on täällä instituutissa muodustunut noitten muitten keskuudessa outo kultti. Alkupostauksessa kertasin työnjälkeisiä elämänkäänteitä, siellä edullisessa restossa seitsemännessä arrondissementissä söin superherkkuani, tryffelikermapastaa. Oikeesti, ihan sama muuten millaista se pasta on - tämäkin oli ihan kylmää - rakastan sitä jos siinä on tota tryffelimömmöä. Nyt siis kotiinpalatessani ostin karkkeja, joita parhaillani nassutan. Onneksi niitä ei voi ihan hirveesti liikaa syödä ennen kuin pahoinvointi kasvaa ylitsepääsemättömäksi.
Hah, täähän oli helppoa. Ei muuta kun vastailemaan noihin muihin "mitä rakkaus on" -tyyppisiin kysymyksiin...!
Edit.
Lätkäisen tähän vielä kuitenkin sit sen koko listan. Jos on kiihkeä halu kuulla mun selittävän jostakin näistä, niin saa yrittää ruohonjuuritason vaikuttamista.
Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 - Viimeinen hetki
T:llä on blogissaan ihana ja kutkuttavan pitkä elämä-meemi, niitä entryjä on mahtava lukea, ja samalla himoitsen kirjoittaa juuri niistä aiheista. Ehkä voisin valikoida vaan muutaman ja tehdä niistä? (Oho, ilmeisesti en osaa muuta kun meta-blogittaa, eli puhua tästä kirjoittamisesta sen tekemisen sijaan...Maailman ankeinta.) En todellakaan osaa ja ETENKÄÄN uskalla ruveta tekemään koko raskasta hommaa, joten raukkamaisesti valikoin sit ne mitkä kehtaan. Tää on kohta 4.
Tätä olen syönyt tänään
(Haha, oikeesti tää ei oo mun mikään henk. koht. priorisointi, tää oikeesti vaan oli sen meemin eka kohta jonka kehtaan ottaa!)
Tänään heräsin, olin superväsynyt. Nukuin vielä kymmenen minuuttia, jolloin olin tietty jo myöhässä, mutta onneksi muistin että töissä oli vielä yksi aktivian myslijugurtti. Päästyäni töihin mätin siis sen naamaan juoruten samalla edellisen illan konserttihässäkän onnistumisesta työkavereitten kanssa, ja join samalla kupin kahvia. Lounaaksi päätettiin toisen köyhän harjoittelijan kanssa perjantain kunniaksi ottaa jotain vähän kalliimpaa, ja tuhlattiin lounassetelimme Paul-leipomon maalaiskanasalaattiin, jolle on täällä instituutissa muodustunut noitten muitten keskuudessa outo kultti. Alkupostauksessa kertasin työnjälkeisiä elämänkäänteitä, siellä edullisessa restossa seitsemännessä arrondissementissä söin superherkkuani, tryffelikermapastaa. Oikeesti, ihan sama muuten millaista se pasta on - tämäkin oli ihan kylmää - rakastan sitä jos siinä on tota tryffelimömmöä. Nyt siis kotiinpalatessani ostin karkkeja, joita parhaillani nassutan. Onneksi niitä ei voi ihan hirveesti liikaa syödä ennen kuin pahoinvointi kasvaa ylitsepääsemättömäksi.
Hah, täähän oli helppoa. Ei muuta kun vastailemaan noihin muihin "mitä rakkaus on" -tyyppisiin kysymyksiin...!
Edit.
Lätkäisen tähän vielä kuitenkin sit sen koko listan. Jos on kiihkeä halu kuulla mun selittävän jostakin näistä, niin saa yrittää ruohonjuuritason vaikuttamista.
Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 - Viimeinen hetki
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
mutta vain juuri ja juuri
…elossa siis. Niinkun tota blogin otsikkoa siis tarkoitin, niinkun, hiffatteko kuin nokkelaa? Mulla on kai jonkun sortin krapula kun päätäkin särkee, vaikka mielestäni en sitä edes ole ansainnut. Tää on ollut hullu viikonloppu, kaikennäköisiä kaveruksia Suomesta on Pariisissa visiitillä. Hassuja ja/tai mahtavia random-keikkoja, piknikkiä ja melkein hellettä (!!), outo kaljaisa iltatyövuoro ja vihdoin gravlaxia brunssilla ja epäkorrekti sunnuntaidebatti homouden jännittävyydestä. Nyt mä kuulostan ihan sellaisilta tietynlaisilta bloggareilta, mutta tää viikonloppu jotenkin ansaitsee tajunnanvirtakuvauksen. Oon kyllä nyt aika loppu, ihanalta tuntuu vaan maata vanha kunnon Jack sylissä.
…niin siis mun tietokoneen nimi on Jack.
Oon väsymyksestä huolimatta aika hyvällä tuulella, on sellainen tunne että on ainakin jossain määrin ote asioista ja ihmisistä, että jutut soljuu omalla painollaan. Töissä vaihtuu nyt vähän ihmiset, kun ihana Michaël lähtee ja tilalle tulee vissiin-ihan-kiva-sekin uusi ranskalainen stagiere-poika. Joka puhuu ruotsia. Vad the hell! Mutta haluaisinkin ajatella, että tää instituutti on kiva pesäpaikka kaikenlaisille marginaalisille tyypeille, niinkun, öö, me suomalaiset. Ja ruotsia puhuvat ranskalaiset. Ja ihmiset jotka kokee teeveesarjoista puhumisen seksikkääksi. Okei, no ehkä en hyvällä tahdollakaan voi näin valkoisena keskiluokkaisen heterona itseäni kauhean marginaalisena pitää, vaikka ehkä oliskin kiva välillä niin ajatella. Omassa hyperepäkorrektissa fantasiassani olisin algerialaisesta yliopistosuvusta, mun nimi olis Aïcha ja uhmaisin sterotypioita loistamalla joissain noista Grandes Écolesista ja menemällä naimisiin jonkun Jaquesin kanssa ja sit mulla olis kuitenkin aina sellainen tunne, että olen vähän erilainen Gillesin - eikun mikä olikaan Jaques – kavereiden seurassa, mutta sillein ylpeä siitä.
Ja juu juu, oikeesti varmaan maailman paskamaisinta olla pohjoisafrikkalainen Ranskassa, enkä suinkaan toivoisi kohtalokseni ikuista ylenkatsetta tietyiltä piireiltä. Mutta oikeesti, joskus istuessani metrossa taikinaisine valkoisine naamoineni, en voi olla toivomatta, että olisin joku, jolla olis kiinnostava alistettu etninen tausta ja tummat kiharat hiukset (niin kuin normaaleilla ihmisillä tuntuu olevan). Mitenhän ihmeessä tätä mun neuroosia vois kuvata, joku post-post-kolonialistinen inversiotrauma? On selvästi syy sille, miksi Stuff White People Like on mun mielestä niin hulvaton.
…niin siis mun tietokoneen nimi on Jack.
Oon väsymyksestä huolimatta aika hyvällä tuulella, on sellainen tunne että on ainakin jossain määrin ote asioista ja ihmisistä, että jutut soljuu omalla painollaan. Töissä vaihtuu nyt vähän ihmiset, kun ihana Michaël lähtee ja tilalle tulee vissiin-ihan-kiva-sekin uusi ranskalainen stagiere-poika. Joka puhuu ruotsia. Vad the hell! Mutta haluaisinkin ajatella, että tää instituutti on kiva pesäpaikka kaikenlaisille marginaalisille tyypeille, niinkun, öö, me suomalaiset. Ja ruotsia puhuvat ranskalaiset. Ja ihmiset jotka kokee teeveesarjoista puhumisen seksikkääksi. Okei, no ehkä en hyvällä tahdollakaan voi näin valkoisena keskiluokkaisen heterona itseäni kauhean marginaalisena pitää, vaikka ehkä oliskin kiva välillä niin ajatella. Omassa hyperepäkorrektissa fantasiassani olisin algerialaisesta yliopistosuvusta, mun nimi olis Aïcha ja uhmaisin sterotypioita loistamalla joissain noista Grandes Écolesista ja menemällä naimisiin jonkun Jaquesin kanssa ja sit mulla olis kuitenkin aina sellainen tunne, että olen vähän erilainen Gillesin - eikun mikä olikaan Jaques – kavereiden seurassa, mutta sillein ylpeä siitä.
Ja juu juu, oikeesti varmaan maailman paskamaisinta olla pohjoisafrikkalainen Ranskassa, enkä suinkaan toivoisi kohtalokseni ikuista ylenkatsetta tietyiltä piireiltä. Mutta oikeesti, joskus istuessani metrossa taikinaisine valkoisine naamoineni, en voi olla toivomatta, että olisin joku, jolla olis kiinnostava alistettu etninen tausta ja tummat kiharat hiukset (niin kuin normaaleilla ihmisillä tuntuu olevan). Mitenhän ihmeessä tätä mun neuroosia vois kuvata, joku post-post-kolonialistinen inversiotrauma? On selvästi syy sille, miksi Stuff White People Like on mun mielestä niin hulvaton.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Buy a dog and call him Pete
Tänään olin töissä farkuissa vissiin toista (2.) kertaa, ja tunsin oloni ihan freesiksi. Tämä siis niin kauan, kunnes näin sellasen supertyylikkään hienosolmiomiehen. Tällöin iski irrationaalinen tarve kertoa, että ”en mä yleensä, kyllä mulla sentäs on joku lame hame edes päällä, you know, kyl mä oon sun hengenheimolainen.” Että näin. Pidin sit kuitenkin turpani kiinni ja nyin paitaa alemmas. Seuraava missio: tarpeeksi imartelevan paidan ostaminen. Ja terapia, ehkä.
No nyt kun on päästy näistä TÄRKEISTÄ KUULUMISISTA, niin mitäs muuta? Töissä on töisää, ei siis niin paljon enää sellaista ”wow dude”-meininkiä missä eka kuukausi meni. Mut mukavaa edelleenkin, varsinkin kun olen parin kuun makustelun jälkeen tullut siihen tulokseen, että rakastan suurin piirtein kaikkia työkavereitani. Ehkä vähän vaihtelevissa määrissä tietty, mut kuitenkin. (Okei, nään kyllä tässä tietty myös sellasen pienen psykologisen merkityksen siinä, että Instituutti on suurin piirtein mun eka edes jossain mielessä ns. tasa-arvoinen jne. työyhteisö, mut ne myös kaikki ON niin lutusia!) Älkee peljätkö rakkaat ystävät, enköhän mä tästä vielä tasaannu normaalille misantropiatasolleni. Enkä mä nyt niitä herra paratkoon koko ajan rakasta, oon säännöllisin väliajoin sitä mieltä että X on kyllä harvinaisen epäkohtelias ja Y jumalattoman ärsyttävä. Äh, kyllä te tiedätte, mitä mä selitän.
Äiti ja iskä oli viiden päivän vierailulla, ja sit Eeli oli viikon. Kumpikin oli mukavaa ja ihanaakin, ja sillein hassun epätodellista. Tai ei epätodellista, mutta tietysti vähän kummaa, kun Suomi/Turku-minäni sekoittui Pariisi-minääni. Joo katsokaas olen luonut itselleni täällä sellasen uuden superhipsterprofiilin, mulla on jännittäviä ironisia kenkiä ja viikonloppuisin käyn näyttelynavajaisten jälkeen Batofarissa keikoilla. Okei no en. Tänäänkin kastelin vanhat rumat balleriinat sateessa kun juoksin kotiin katsomaan Housea.
Siis. Piti sanomani. Koska kaikki nää ihmiset vieraili ja otin pari vapaapäivää, se kostautuu nyt sopivasti töissä kun meillä on superkiirettä pari viikkoa kaiken maailman ihme tapahtuma- ja seminaari- ja näyttelysäädön kanssa, ja niinpä olen muun muassa taas huomennakin (lauantaina) töissä. Ihan ok toisaalta, on jotenkin sellanen kaksinkertaisesti onnistunut olo kun on ”vapaapäivälle” buukattu sekä töitä että mukavaa illanviettoa. Sen sijaan saamme nähdä miten kulttuurisuuntautuneeksi tunnen itseni sunnuntaina, kun ainoana löhöpäivänä olisi myös mahdollisuus syynätä Pariisin kirjamessut ilmaislipulla. Itse antaisin itselleni aika fifty-sixty tsäänssit.
Nyt syön, jee!
No nyt kun on päästy näistä TÄRKEISTÄ KUULUMISISTA, niin mitäs muuta? Töissä on töisää, ei siis niin paljon enää sellaista ”wow dude”-meininkiä missä eka kuukausi meni. Mut mukavaa edelleenkin, varsinkin kun olen parin kuun makustelun jälkeen tullut siihen tulokseen, että rakastan suurin piirtein kaikkia työkavereitani. Ehkä vähän vaihtelevissa määrissä tietty, mut kuitenkin. (Okei, nään kyllä tässä tietty myös sellasen pienen psykologisen merkityksen siinä, että Instituutti on suurin piirtein mun eka edes jossain mielessä ns. tasa-arvoinen jne. työyhteisö, mut ne myös kaikki ON niin lutusia!) Älkee peljätkö rakkaat ystävät, enköhän mä tästä vielä tasaannu normaalille misantropiatasolleni. Enkä mä nyt niitä herra paratkoon koko ajan rakasta, oon säännöllisin väliajoin sitä mieltä että X on kyllä harvinaisen epäkohtelias ja Y jumalattoman ärsyttävä. Äh, kyllä te tiedätte, mitä mä selitän.
Äiti ja iskä oli viiden päivän vierailulla, ja sit Eeli oli viikon. Kumpikin oli mukavaa ja ihanaakin, ja sillein hassun epätodellista. Tai ei epätodellista, mutta tietysti vähän kummaa, kun Suomi/Turku-minäni sekoittui Pariisi-minääni. Joo katsokaas olen luonut itselleni täällä sellasen uuden superhipsterprofiilin, mulla on jännittäviä ironisia kenkiä ja viikonloppuisin käyn näyttelynavajaisten jälkeen Batofarissa keikoilla. Okei no en. Tänäänkin kastelin vanhat rumat balleriinat sateessa kun juoksin kotiin katsomaan Housea.
Siis. Piti sanomani. Koska kaikki nää ihmiset vieraili ja otin pari vapaapäivää, se kostautuu nyt sopivasti töissä kun meillä on superkiirettä pari viikkoa kaiken maailman ihme tapahtuma- ja seminaari- ja näyttelysäädön kanssa, ja niinpä olen muun muassa taas huomennakin (lauantaina) töissä. Ihan ok toisaalta, on jotenkin sellanen kaksinkertaisesti onnistunut olo kun on ”vapaapäivälle” buukattu sekä töitä että mukavaa illanviettoa. Sen sijaan saamme nähdä miten kulttuurisuuntautuneeksi tunnen itseni sunnuntaina, kun ainoana löhöpäivänä olisi myös mahdollisuus syynätä Pariisin kirjamessut ilmaislipulla. Itse antaisin itselleni aika fifty-sixty tsäänssit.
Nyt syön, jee!
maanantai 28. helmikuuta 2011
Heippa tyypit
(Tää siis kirjotettu lauantaina töissä, nyt vasta muistin postata.)
Mikä yllätys, etten ole saanut itsestäni taas pitkään aikaan irti mitään tekstiä. Viime postauksen jälkeen tuntuu vähän tyhmältä todeta ainakin osittaiseksi syyksi sen, että illatkin on aika hyvin olleen puuhakkaita - ehkä mun käsitykseni sosiaalisen ekskluusion tilastani on sittenkin vähän perusteeton, hmm.
Joku päivä tässä hekumoin kirjoittavani sellaisen ”päivä elämässäni” –tyylisen postauksen maanantaistani. Ei sillä, että tämä maanantai olisi ollut jotenkin erityisen katastrofaalinen, vaan yksinkertaisesti koittaakseni, jos itse pysytyisin sellaiseen maksalaatikkorealismiin, mitä aiemmin muilta bloggareilta haikailin. En varmaan jaksa sitä tähän väliin raapustaa, mutta oli mielenkiintoinen ajatusleikki yrittää kuvailla omaa päiväänsä ilman ihan itsestään taivaalta tippuvia herttaisuusnonparelleja - tai vaihtoehtoisesti pikku vastoinkäymisten humoristista paisuttelua. (Tai no joo, en kyllä voi kuvitella kertovani päivästäni ilman, että samalla saan vähän naureskella omalle meiningilleni.) Toteutan tämän vielä joskus, kun saan itseni motivoitua.
Äsken syynäsin jotain random-työpaikkailmoitusta ja vähän naureskelin, kun tajusin ajattelevani että ”nojoo, Madridin kulttuuri-instituutti, vähäx sen tarttee olla cool ja silleen”. Niin sitä turtuu tehokkaasti omaan ympäristöönsä, että kaikki muu alkaa heti hetken päästä vaikuttaa rutkasti eksoottisemmalta. Mä olen pahimmanlaatuinen tapaus tätä kun-saat-jotakin-et-enää-halua-sitä-kansaa, alan heti vähätellä saavutuksia sit kun ne on saavutettu ja pystyn aina olemaan sitä mieltä, että muiden elämä on jännempää. ONNEKSI toisaalta en ole mikään sairas ylisuorittaja ja sit vastapainoksi myös olen oudon ristiriitaisella tavalla välillä kummallisistakin jutuista suhteettoman innostunut ja vähään tyytyväinen. Siis tyyliin: hei kuinka hauskaa kirjoittaa tää kolmen rivin pätkä ja ITSE laittaa se nettisivuille tadaa ja hotellihuoneen varaaminenkin on oikeastaan aika jännää ihan kun olisin aikuinen ja TÄNÄÄN TILATAAN PIZZAA TÖIHIN MUN ELÄMÄ RULES.
Joo I know, mitä tulee persoonallisuusanalyyseihin, niin tää oli aika paska sellainen.
Nyt puoltoista tuntia töitä (jos vaikka vähän välillä niitä tekis) ja sit illalla ravintoloitsemaan ja SIT yhden päivän vapaa, halleluja.
Mikä yllätys, etten ole saanut itsestäni taas pitkään aikaan irti mitään tekstiä. Viime postauksen jälkeen tuntuu vähän tyhmältä todeta ainakin osittaiseksi syyksi sen, että illatkin on aika hyvin olleen puuhakkaita - ehkä mun käsitykseni sosiaalisen ekskluusion tilastani on sittenkin vähän perusteeton, hmm.
Joku päivä tässä hekumoin kirjoittavani sellaisen ”päivä elämässäni” –tyylisen postauksen maanantaistani. Ei sillä, että tämä maanantai olisi ollut jotenkin erityisen katastrofaalinen, vaan yksinkertaisesti koittaakseni, jos itse pysytyisin sellaiseen maksalaatikkorealismiin, mitä aiemmin muilta bloggareilta haikailin. En varmaan jaksa sitä tähän väliin raapustaa, mutta oli mielenkiintoinen ajatusleikki yrittää kuvailla omaa päiväänsä ilman ihan itsestään taivaalta tippuvia herttaisuusnonparelleja - tai vaihtoehtoisesti pikku vastoinkäymisten humoristista paisuttelua. (Tai no joo, en kyllä voi kuvitella kertovani päivästäni ilman, että samalla saan vähän naureskella omalle meiningilleni.) Toteutan tämän vielä joskus, kun saan itseni motivoitua.
Äsken syynäsin jotain random-työpaikkailmoitusta ja vähän naureskelin, kun tajusin ajattelevani että ”nojoo, Madridin kulttuuri-instituutti, vähäx sen tarttee olla cool ja silleen”. Niin sitä turtuu tehokkaasti omaan ympäristöönsä, että kaikki muu alkaa heti hetken päästä vaikuttaa rutkasti eksoottisemmalta. Mä olen pahimmanlaatuinen tapaus tätä kun-saat-jotakin-et-enää-halua-sitä-kansaa, alan heti vähätellä saavutuksia sit kun ne on saavutettu ja pystyn aina olemaan sitä mieltä, että muiden elämä on jännempää. ONNEKSI toisaalta en ole mikään sairas ylisuorittaja ja sit vastapainoksi myös olen oudon ristiriitaisella tavalla välillä kummallisistakin jutuista suhteettoman innostunut ja vähään tyytyväinen. Siis tyyliin: hei kuinka hauskaa kirjoittaa tää kolmen rivin pätkä ja ITSE laittaa se nettisivuille tadaa ja hotellihuoneen varaaminenkin on oikeastaan aika jännää ihan kun olisin aikuinen ja TÄNÄÄN TILATAAN PIZZAA TÖIHIN MUN ELÄMÄ RULES.
Joo I know, mitä tulee persoonallisuusanalyyseihin, niin tää oli aika paska sellainen.
Nyt puoltoista tuntia töitä (jos vaikka vähän välillä niitä tekis) ja sit illalla ravintoloitsemaan ja SIT yhden päivän vapaa, halleluja.
perjantai 4. helmikuuta 2011
Tätä taas
Ensin lista ranskan ilmauksista, joiden käyttöä on ERÄIDEN tätä blogia ylläpitävien henkilöiden VÄHENNETTÄVÄ, ennen kuin ympäristön ihmisten korvat alkaat liiasta rasituksesta vuotaa verta:
voila, ben, öö, trop sympa, merci, en fait, ca va, tu viens a quelle heure/ca commence a quelle heure/il faut le faire a quelle heure, je m’en vais, je vais verifier, juste un instant.
Seriously dudes, mun ranskankielinen osuus päivästä koostuu joku yhekskytprosenttisesti näistä jutuista. Tästä on pääteltävissä kolme asiaa: a) synonyymisanakirja olis tarpeen b) oon koko ajan epävarma kaikista kellonajoista c) olen ilmeisesti saanut jonkinlaisen ylikuormituksen asiakaspalveluasennetta viime vuosina, kun mun patenttivastaus toisen kiittäessä jostain on kiitos. Toisaalta ajoittain monotonisessa kieliympäristössä kivasti oppii arjen hyötyfraaseja, kuten tänään 436 kertaa toistamani ”Je suis désolée mais c’est déjà complet, et en plus il y a une trentaine de personnes sur la liste d’attente.” En siis ehkä osaa edelleenkään lennossa muodostaa konditionaalia menneessä muodossa, mutta ainakin osaan vaikka unissani pahoitella konsertin olevan täynnä, joosorivaanmösjöö.
Meilä siis oli instituutilla Esa-Pekka Salosen konsertti. Tästä seurasi hysteerisiä pieniä rouvia, jotka yrittäessään tunkea saliin meinasivat kampata meidän aivan-liian-ystävällisen ranskalaisen harjoittelijapojan. Hulluutta, sanon minä. E-P:stä näin lähinnä vilauksen kun oli liian kiire mulkoilla niitä agressiivisia tätejä, mutta kuulemma hianoa oli. Ehdin jo pelätä, että olin kypsynyt näihin iltamyöhään kestäviin työkeikkoihin, mutta tänään oli sellaista stressihysterian ja leppoisan hengailun sävyistä illanviettoa, joten lähdin taas kotiin hyvillä mielin.
Hassua, en oo ikinä ollut sellaisessa elämäntilanteessa, jossa työ muodostaa joku 80 prosenttia elämänsisällöstä. Ihan tietysti jo sen puolesta, että siellä näköjään saa aika kevyesti tätä aikaa kulumaan. Mutta vielä enemmän siltä kannalta, että mulla on aika vähäisesti elämää (jos sillä siis tarkoitetaan jotain muuta kuin Housen katsomista pastaa lusikoiden – missä sinänsä ei ole mitään vikaa) jota kamalasti odottaisin työajan ulkopuolella. Tää jotenkin kuulostaa kauhean ressukalta, mutta ei musta oikeastaan siltä tunnu, näin väliaikaisena ratkaisuna on enemmänkin sellainen social experiment –fiilis. Ja toisaalta oon sit suhteettoman ilahtunut kaikista riennoista, toisin kuin Turussa. (Joo ja sit aina välillä ajattelen Toshikoa, Iantoa ja Owenia sillein kohtalotoverin lämmöllä: nekin on omistautuneita työlleen, nekin tapaa päivittäin alieneita, nekin taistelee maailman kohtalosta…Ja joo, ihan oikeasti samaistuin. Epic fail.) Plus sit oikeasti tuolla on aika hauskaa ja aika jännää ja aika usein. Ja plus, anteeksi klisee, Pariisi.
Voi ei, nyt tää taas meni jotenkin tällaiseksi tää bloggaaminen. Samassa postauksessa tilitystä ja Torchwood-maininta. Ens kerralla tähtään taas semmoseen coolin minimalistiseen ilmaisuun ja annan itsestäni mysteerisen kuvan.
voila, ben, öö, trop sympa, merci, en fait, ca va, tu viens a quelle heure/ca commence a quelle heure/il faut le faire a quelle heure, je m’en vais, je vais verifier, juste un instant.
Seriously dudes, mun ranskankielinen osuus päivästä koostuu joku yhekskytprosenttisesti näistä jutuista. Tästä on pääteltävissä kolme asiaa: a) synonyymisanakirja olis tarpeen b) oon koko ajan epävarma kaikista kellonajoista c) olen ilmeisesti saanut jonkinlaisen ylikuormituksen asiakaspalveluasennetta viime vuosina, kun mun patenttivastaus toisen kiittäessä jostain on kiitos. Toisaalta ajoittain monotonisessa kieliympäristössä kivasti oppii arjen hyötyfraaseja, kuten tänään 436 kertaa toistamani ”Je suis désolée mais c’est déjà complet, et en plus il y a une trentaine de personnes sur la liste d’attente.” En siis ehkä osaa edelleenkään lennossa muodostaa konditionaalia menneessä muodossa, mutta ainakin osaan vaikka unissani pahoitella konsertin olevan täynnä, joosorivaanmösjöö.
Meilä siis oli instituutilla Esa-Pekka Salosen konsertti. Tästä seurasi hysteerisiä pieniä rouvia, jotka yrittäessään tunkea saliin meinasivat kampata meidän aivan-liian-ystävällisen ranskalaisen harjoittelijapojan. Hulluutta, sanon minä. E-P:stä näin lähinnä vilauksen kun oli liian kiire mulkoilla niitä agressiivisia tätejä, mutta kuulemma hianoa oli. Ehdin jo pelätä, että olin kypsynyt näihin iltamyöhään kestäviin työkeikkoihin, mutta tänään oli sellaista stressihysterian ja leppoisan hengailun sävyistä illanviettoa, joten lähdin taas kotiin hyvillä mielin.
Hassua, en oo ikinä ollut sellaisessa elämäntilanteessa, jossa työ muodostaa joku 80 prosenttia elämänsisällöstä. Ihan tietysti jo sen puolesta, että siellä näköjään saa aika kevyesti tätä aikaa kulumaan. Mutta vielä enemmän siltä kannalta, että mulla on aika vähäisesti elämää (jos sillä siis tarkoitetaan jotain muuta kuin Housen katsomista pastaa lusikoiden – missä sinänsä ei ole mitään vikaa) jota kamalasti odottaisin työajan ulkopuolella. Tää jotenkin kuulostaa kauhean ressukalta, mutta ei musta oikeastaan siltä tunnu, näin väliaikaisena ratkaisuna on enemmänkin sellainen social experiment –fiilis. Ja toisaalta oon sit suhteettoman ilahtunut kaikista riennoista, toisin kuin Turussa. (Joo ja sit aina välillä ajattelen Toshikoa, Iantoa ja Owenia sillein kohtalotoverin lämmöllä: nekin on omistautuneita työlleen, nekin tapaa päivittäin alieneita, nekin taistelee maailman kohtalosta…Ja joo, ihan oikeasti samaistuin. Epic fail.) Plus sit oikeasti tuolla on aika hauskaa ja aika jännää ja aika usein. Ja plus, anteeksi klisee, Pariisi.
Voi ei, nyt tää taas meni jotenkin tällaiseksi tää bloggaaminen. Samassa postauksessa tilitystä ja Torchwood-maininta. Ens kerralla tähtään taas semmoseen coolin minimalistiseen ilmaisuun ja annan itsestäni mysteerisen kuvan.
lauantai 29. tammikuuta 2011
Tämä ei liity mihinkään
Mietin tässä lauantai-illan ratoksi bloggaamisen ongelmia. Ja en nyt siis tarkoita itseäni ja omia väliaikaistuherruksiani (kerrankin), vaan vähän julkisempia ja viimeistellympiä ja kuvitetumpia ja lifestylempiä blokeja, niitä oikeita mitä kaikki lukee, siis. Erityisesti mietin tällä kertaa erästäkin vissiin aika suosittua Eevaa, jolla on tosi sulonen ja fiksu ja tyylikäs blogi. Mutta. Vaikka voin kuvitella näiden kaikkien eevamaisten bloggareiden olevan luonnossa oikeasti varmaan mahtityyppejä, en pääse sen yli, kuinka silkoisia ne niiden julkaisut on. Ihan niinkun sillon teininä, kun totesin Dawson’s Creekistä ahdistuneena että ”niiden ongelmatkin on hienompia kun mun hienot jutut”. Nojoo, en mä nyt ihan tota tällä kertaa oikeastaan tarkoita, mutta itse tunne on vähän sama.
Pahinta on jotenkin se, että nämä oikeasti skarpit ja tyylikkäät ihmiset tietää, että pelkä aurinko ja kukkamekot on aika ällöä ja epäuskottavaa, ja siksi niiden kirjoitukset on täynnä sellaista pehmeää itseironiaa ja oman epätäydellisyyden päivittelyä. Miksi tämä on pahinta? Kieltämättä perusteltua kysyä, hmm, joo. No siksi, että se ei yhtään auta. Se ei tunnu siltä, miltä arkiset failuret ja ärsyttävät puutteet oikeasti tuntuvat. Blogeihin jalostuu sellainen romanttisen komedian versio persoonasta, jossa viat muuttuu hauskoiksi oikuiksi ja bad hair day tarkoittaa paria luonteikkaasti vallatonta kiehkuraa otsalla. Räkä puuttuu. Ja nyt haluaisinkin kysyä: miten tässä näin kävi? Miten tultiin pateettisista päiväkirjavuodatuksista tähän? Okei, ehkä mä olen ainut, joka edelleen jaksaa hämmästellä tätä. Muille varmaan on selvinnyt aika päivää sitten, että tietysti muotiblogit sun muut on editoituja ja desinfioituja versioita oikeista ihmisistä niiden takana. Ja kyllä mäkin sen tajuan. Mutta en kyllä sen myötä myöskään voi samaistua niihin tyyppeihin. Dawsonin Joeyetakin aina inhosin. Ja inhoan vähän sellaista maailmaa, missä tuontyyppisestä blogittamisesta ja/tai elämisestä on tullut joku saatanan normi. (Huh kattokaa kiroilin, mä olen itse niin aito.)
Jos siis joku tietäisi sellaisen blogin missä syödään maksalaatikkoa ja kun on flunssa ei kietouduta ihanan lämpimään villahuiviin ja turvamekkoon, niin sitä lukisin mielelläni. Ihan vaan muistuttaakseni itselleni, että kaikki muut maailmassa ei eläkään 500 Days of Summer -maailmassa.
Tässä kaikki tällä kertaa. Ai niin, Pariisissa menee edelleen ihan hyvin. :)
Pahinta on jotenkin se, että nämä oikeasti skarpit ja tyylikkäät ihmiset tietää, että pelkä aurinko ja kukkamekot on aika ällöä ja epäuskottavaa, ja siksi niiden kirjoitukset on täynnä sellaista pehmeää itseironiaa ja oman epätäydellisyyden päivittelyä. Miksi tämä on pahinta? Kieltämättä perusteltua kysyä, hmm, joo. No siksi, että se ei yhtään auta. Se ei tunnu siltä, miltä arkiset failuret ja ärsyttävät puutteet oikeasti tuntuvat. Blogeihin jalostuu sellainen romanttisen komedian versio persoonasta, jossa viat muuttuu hauskoiksi oikuiksi ja bad hair day tarkoittaa paria luonteikkaasti vallatonta kiehkuraa otsalla. Räkä puuttuu. Ja nyt haluaisinkin kysyä: miten tässä näin kävi? Miten tultiin pateettisista päiväkirjavuodatuksista tähän? Okei, ehkä mä olen ainut, joka edelleen jaksaa hämmästellä tätä. Muille varmaan on selvinnyt aika päivää sitten, että tietysti muotiblogit sun muut on editoituja ja desinfioituja versioita oikeista ihmisistä niiden takana. Ja kyllä mäkin sen tajuan. Mutta en kyllä sen myötä myöskään voi samaistua niihin tyyppeihin. Dawsonin Joeyetakin aina inhosin. Ja inhoan vähän sellaista maailmaa, missä tuontyyppisestä blogittamisesta ja/tai elämisestä on tullut joku saatanan normi. (Huh kattokaa kiroilin, mä olen itse niin aito.)
Jos siis joku tietäisi sellaisen blogin missä syödään maksalaatikkoa ja kun on flunssa ei kietouduta ihanan lämpimään villahuiviin ja turvamekkoon, niin sitä lukisin mielelläni. Ihan vaan muistuttaakseni itselleni, että kaikki muut maailmassa ei eläkään 500 Days of Summer -maailmassa.
Tässä kaikki tällä kertaa. Ai niin, Pariisissa menee edelleen ihan hyvin. :)
perjantai 21. tammikuuta 2011
Ça envoie du pâté!*
Hoh oon niin väsynyt viikon omituisista työajoista ja kaikennäköisestä heilumisesta, että nyt ei taida puristua kuin lyhyt tilannekatsaus. Ainiin! Mulla on netti taas, uskoni rakkaaseen Numericableen on palautettu.
Viime postauksessa mainostettu teatteriviikontynkä on siis päällä, josta johtuen ihmispolo joutuu viettämään kaikki iltansa sorvin ääressä, ah nyyh. Oikeasti hätä ei ole ihan tämän näköinen, on ollut aika kutkuttavaa päästä läheltä syynäämään näitä meininkejä. Plus, joo, kieltämättä mun vapaa-aika ei noin yleisesti ottaen ihan pursu mitään aktiviteetteja ja rientoja, joten siitä on ehkä just just varaa nipistää. Mutta! Tiistaina kyllä ulkoilin vallan ammattilaisen ottein entisten ja nykyisten nuorempien instituuttilaisten suomalais-ranskalaisessa seurassa, sangrian virvoittamana tilittäen. Nojoo, mukavaa oli ja jänniä juttuja.
Vaikka elämä tällä hetkellä tuntuu yllättävänkin hyvältä ja kivalta (tää on joku vuoden positiivisuus-entry), kieltämättä vähän voisin kiirehtiä kalenteria eteenpäin, kohti oikeata kevättä ja kaiken sorttisia vierailuja. Mutta toisaalta, koko ajan lyhenee myös samalla aika Pariisissa, että jos nyt vaikka aika lailla ensimmäistä kertaa elämässään yrittäisi olla juoksematta eteenpäin. Jos vaikka huomennakin ostaisi sen sijaan sen croissantin.
*Mielettömän dorka ilmaisu jonka oppimisella olen tällä viikolla elämääni rikastuttanut. Tarkoittaa ilmeisesti jotain sen suuntaista kuin that kicks ass, tms.
Viime postauksessa mainostettu teatteriviikontynkä on siis päällä, josta johtuen ihmispolo joutuu viettämään kaikki iltansa sorvin ääressä, ah nyyh. Oikeasti hätä ei ole ihan tämän näköinen, on ollut aika kutkuttavaa päästä läheltä syynäämään näitä meininkejä. Plus, joo, kieltämättä mun vapaa-aika ei noin yleisesti ottaen ihan pursu mitään aktiviteetteja ja rientoja, joten siitä on ehkä just just varaa nipistää. Mutta! Tiistaina kyllä ulkoilin vallan ammattilaisen ottein entisten ja nykyisten nuorempien instituuttilaisten suomalais-ranskalaisessa seurassa, sangrian virvoittamana tilittäen. Nojoo, mukavaa oli ja jänniä juttuja.
Vaikka elämä tällä hetkellä tuntuu yllättävänkin hyvältä ja kivalta (tää on joku vuoden positiivisuus-entry), kieltämättä vähän voisin kiirehtiä kalenteria eteenpäin, kohti oikeata kevättä ja kaiken sorttisia vierailuja. Mutta toisaalta, koko ajan lyhenee myös samalla aika Pariisissa, että jos nyt vaikka aika lailla ensimmäistä kertaa elämässään yrittäisi olla juoksematta eteenpäin. Jos vaikka huomennakin ostaisi sen sijaan sen croissantin.
*Mielettömän dorka ilmaisu jonka oppimisella olen tällä viikolla elämääni rikastuttanut. Tarkoittaa ilmeisesti jotain sen suuntaista kuin that kicks ass, tms.
(Tämä on kirjoitettu viime sunnuntain netittömyydessä)
Heippa internet.
On muuten lievästi rasittavaa koittaa päivittäin kirjoittaa kahdenlaisella näppiksellä. Ranskalaisillahan tosiaan on käytössä ihana AZERTY, jossa muun muassa numerot ja piste ovat shiftin takana. Olen tullut siihen tulokseen, että tämän täytyy kertoa jotain syvällistä kansanluonteesta ja kielen ilmaisumahdollisuuksista. (Nojoo, toi puolipisteen ja pilkun yhteys ranskan superpitkiin lauseisiin ei varmaan kyllä ole kellekään kieltä joskus lukeneelle mikään suuri revelation.)
Viikonloppu alkoi huononlaisesti, kun sain tietää Numericablen innostuneen sulkemaan mun nettiyhteyden. Olen yrittänyt vältellä tämän sanomista, mutta nyt on vaan pakko: johan tämä olikin liian hyvää ollakseen totta. Nyt kun olen saanut tuon systeemistäni (hah mikä anglisismi) niin voin hetkellisesti lakata voivottelemasta tätä käännettä, jospa se siitä suttaantuisi.
Olin kuitenkin siis perjantaina huonoissa fiiliksissä, ajatellen edessä olevaa yksinäistä ja netti-virikkeetöntä viikonloppua. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen, lauantaina sain pitkään lykättyä siivousta tehtyä ja kävin työkaverin kanssa testaamassa kivan ravintolan Canal Saint-Martinin rannalla (ihan mun vieressä jee, kevättä ja romanttista joenvartta odotellessa!), ja sunnuntainakin oli ihan kiva palloilla eri puolilla kaupunkia, hullu huhtikuu-fiilis kun aurinko paistoi. Olen ihan sormet ristissä että sää jatkuisi koko kevään lämpimänä, mähän en ole tätä vuodenaikaa koskaan Pariisissa edes nähnyt (nojoo kerran olin täällä helmikuussa, mutta sitä ei lasketa, olin niin murrosiässä).
Olen tässä naureskellut tälle kerrostalolleni, joka toteuttaa täysin sydämin jotain multikulttuurisen suurkaupunkielämän megaklisettä. Meitä on täällä jotain 20 kansallisuutta, ja esimerkiksi naapurin pariskunta tekee tämän tosiasian konkreettisemmaksi ottamalla säännöllisin väliajoin huutomatseja käytävässä arabiaksi. Ihan täysin ei ole selvinnyt, riitelevätkö ne todella, vai onko niiden rakkaus vaan kovaäänistä. Toistaiseksi ei haittaa ajoittainen curryn ja pissanhajun sekoittuminen käytävässä ja spurgut nukkumassa ulko-oven vieressä, tms. muut viehkot ei-niin-fiinin-taloyhtiön ominaisuudet, ravaan näitä rappusia vaan pää täynnä liikuttavan naiiveja ajatuksia monikulttuurisuuden iloista ja suurkaupungin sykkeestä. Turvattomalta täällä ei kuitenkaan tunnu, koko tää Republiquen aukion ympäristö on kuitenkin aina niin täynnä porukkaa, ja ihan kaiken sorttista porukkaa vielä – hyvin fiiniä ja ei-fiiniä.
Ens viikolla meillä on instituutissa teatteria neljänä iltana, hauskaa. Myös hauskaa on se, että lauantaina tämän kunniaksi on tarjolla ilmainen buffet. Köyhän harjoittelijan onnenpäivä, siis.
On muuten lievästi rasittavaa koittaa päivittäin kirjoittaa kahdenlaisella näppiksellä. Ranskalaisillahan tosiaan on käytössä ihana AZERTY, jossa muun muassa numerot ja piste ovat shiftin takana. Olen tullut siihen tulokseen, että tämän täytyy kertoa jotain syvällistä kansanluonteesta ja kielen ilmaisumahdollisuuksista. (Nojoo, toi puolipisteen ja pilkun yhteys ranskan superpitkiin lauseisiin ei varmaan kyllä ole kellekään kieltä joskus lukeneelle mikään suuri revelation.)
Viikonloppu alkoi huononlaisesti, kun sain tietää Numericablen innostuneen sulkemaan mun nettiyhteyden. Olen yrittänyt vältellä tämän sanomista, mutta nyt on vaan pakko: johan tämä olikin liian hyvää ollakseen totta. Nyt kun olen saanut tuon systeemistäni (hah mikä anglisismi) niin voin hetkellisesti lakata voivottelemasta tätä käännettä, jospa se siitä suttaantuisi.
Olin kuitenkin siis perjantaina huonoissa fiiliksissä, ajatellen edessä olevaa yksinäistä ja netti-virikkeetöntä viikonloppua. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen, lauantaina sain pitkään lykättyä siivousta tehtyä ja kävin työkaverin kanssa testaamassa kivan ravintolan Canal Saint-Martinin rannalla (ihan mun vieressä jee, kevättä ja romanttista joenvartta odotellessa!), ja sunnuntainakin oli ihan kiva palloilla eri puolilla kaupunkia, hullu huhtikuu-fiilis kun aurinko paistoi. Olen ihan sormet ristissä että sää jatkuisi koko kevään lämpimänä, mähän en ole tätä vuodenaikaa koskaan Pariisissa edes nähnyt (nojoo kerran olin täällä helmikuussa, mutta sitä ei lasketa, olin niin murrosiässä).
Olen tässä naureskellut tälle kerrostalolleni, joka toteuttaa täysin sydämin jotain multikulttuurisen suurkaupunkielämän megaklisettä. Meitä on täällä jotain 20 kansallisuutta, ja esimerkiksi naapurin pariskunta tekee tämän tosiasian konkreettisemmaksi ottamalla säännöllisin väliajoin huutomatseja käytävässä arabiaksi. Ihan täysin ei ole selvinnyt, riitelevätkö ne todella, vai onko niiden rakkaus vaan kovaäänistä. Toistaiseksi ei haittaa ajoittainen curryn ja pissanhajun sekoittuminen käytävässä ja spurgut nukkumassa ulko-oven vieressä, tms. muut viehkot ei-niin-fiinin-taloyhtiön ominaisuudet, ravaan näitä rappusia vaan pää täynnä liikuttavan naiiveja ajatuksia monikulttuurisuuden iloista ja suurkaupungin sykkeestä. Turvattomalta täällä ei kuitenkaan tunnu, koko tää Republiquen aukion ympäristö on kuitenkin aina niin täynnä porukkaa, ja ihan kaiken sorttista porukkaa vielä – hyvin fiiniä ja ei-fiiniä.
Ens viikolla meillä on instituutissa teatteria neljänä iltana, hauskaa. Myös hauskaa on se, että lauantaina tämän kunniaksi on tarjolla ilmainen buffet. Köyhän harjoittelijan onnenpäivä, siis.
maanantai 10. tammikuuta 2011
Täällä taas. Hassua, nyt kun on vanha blogikin uudelleenlanseerattu, tuntuu että viime oleskelusta olisi paljon vähemmän kuin kaksi vuotta aikaa. Pariisissa on monin tavoin niin samanlaista, samanoloista. Mietin ihan samoja asioita metrossa - tänään sitä, miten kaikilla oikeilla ihmisillä on paljon tummemmat hiukset ja iho – ostan näköjään samoja asioita ruokakaupasta ja pelkään samantyyppisiä asiakaspalvelijoita. Toki on erilaistakin. Ihan toista on nyt se, että aamulla on joku paikka, mihin lähteä, varje dag. Se on tietty mainiota, viime kerralla kun tuli todettua, että juurettomasti palloilu ilman seuraa ei oikein johda mihinkään. Ja miellyttävää on myös se, että nyt on heti alusta paljon kotiutuneempi olo, luonnollisesti.
Töitä on ollut nyt viikko, ja tähän mennessä en ole kuollut mihinkään järkytykseen, kukaan ranskalainen ei ole sättinyt julkisesti (tai edes yksityisesti!) ja kahvinkeitinkin toimii. Tämä kaikki on hurjan helpottavaa, jotenkin kun olin ehtinyt itselleni luoda jotain aivan kummallisia Devil Wears Prada –mielikuvia tulevasta työpaikastani. Olen jopa ehtinyt nyt jo viihtyä! Työtehtävät ei tällä hetkellä rehellisesti sanottuna vaikuta mitenkään mullistavan vaikeilta, aika pitkälti olen respatyttö jolla on vähän extra-velvollisuuksia. Sopii mulle, ainakin näin alkuun. Varsinkin kun respailen suureksi osaksi ranskaksi, riittää siinä virikkeitä vielä viikoiksi.
Jotain uutiskirjetekstejä pääsin jo vähän kääntelemään, ja siinä menikin pari tuntia sellaisessa ”en voi uskoa että yliopisto-opinnoista on oikeasti jossakin työssä käytännön hyötyä” –nousuhumalassa. Nojoo, ranskantaitoja olisin yhtä hyvin voinut poimia Disneylandin eläinhahmona, mutta kivempi ajatella tehneensä siellä Jusleniassa aina silloin tällöin jotain hyödyllistä. (Olen selvästi ollut bingossa aika kauan, kun tän lisäksi muhun teki SUUREN vaikutuksen, kun yksi päivä tilattiin porukalla take away –sushia lounaaksi. Jepjep.) Suurin osa työkavereista myös tuntuu mukavilta. Työkielinä on suomi ja ranska, meidän ainoat miesvahvistukset on ranskiksia.
Muutenkin asiat on kelpo lailla hyvin, nettikin toimii (vive le numericable!) ja asunnossa on lämmintä. Eeli lähti tänään kohti Suomea, mikä on ikävää sekä siksi, että se huomattavasti vaikeuttaa esim. pussailua, mutta myös siksi, että samalla poistui noin 95% mun seuraelämästä. Johtopäätöksenä pidettäköön, että pitää alkaa taas nähdä vähän vaivaa, että saisi seuraa. Huoh. Onneksi hätä ei ole ihan tämän näköinen, sentäs jotain tuttuja pitäisi vielä olla Pariisissa, jos ne vaan ei ole jostain syystä alkaneet mua tällä välin vihata ja inhota – tämä siis on ihan validi pelko, jota aina elättelen kaikennäköisistä tahoista.
Huh, no nyt olen uutterasti raportoinut. Saakohan tänne bloggeriin kirjautumattomat kommentoida? Jos, niin tehkää kaikki sitä niin voidaan ikäänkun puhella, jee.
Edit: Sori silmiärasittava tausta, tää oli musta vaan jollain tavalla hulvaton! (Mikä saattaa yksinkertaisesti johtua siitä, että mun todella kipeästi pitäisi mennä pyykille.)
Töitä on ollut nyt viikko, ja tähän mennessä en ole kuollut mihinkään järkytykseen, kukaan ranskalainen ei ole sättinyt julkisesti (tai edes yksityisesti!) ja kahvinkeitinkin toimii. Tämä kaikki on hurjan helpottavaa, jotenkin kun olin ehtinyt itselleni luoda jotain aivan kummallisia Devil Wears Prada –mielikuvia tulevasta työpaikastani. Olen jopa ehtinyt nyt jo viihtyä! Työtehtävät ei tällä hetkellä rehellisesti sanottuna vaikuta mitenkään mullistavan vaikeilta, aika pitkälti olen respatyttö jolla on vähän extra-velvollisuuksia. Sopii mulle, ainakin näin alkuun. Varsinkin kun respailen suureksi osaksi ranskaksi, riittää siinä virikkeitä vielä viikoiksi.
Jotain uutiskirjetekstejä pääsin jo vähän kääntelemään, ja siinä menikin pari tuntia sellaisessa ”en voi uskoa että yliopisto-opinnoista on oikeasti jossakin työssä käytännön hyötyä” –nousuhumalassa. Nojoo, ranskantaitoja olisin yhtä hyvin voinut poimia Disneylandin eläinhahmona, mutta kivempi ajatella tehneensä siellä Jusleniassa aina silloin tällöin jotain hyödyllistä. (Olen selvästi ollut bingossa aika kauan, kun tän lisäksi muhun teki SUUREN vaikutuksen, kun yksi päivä tilattiin porukalla take away –sushia lounaaksi. Jepjep.) Suurin osa työkavereista myös tuntuu mukavilta. Työkielinä on suomi ja ranska, meidän ainoat miesvahvistukset on ranskiksia.
Muutenkin asiat on kelpo lailla hyvin, nettikin toimii (vive le numericable!) ja asunnossa on lämmintä. Eeli lähti tänään kohti Suomea, mikä on ikävää sekä siksi, että se huomattavasti vaikeuttaa esim. pussailua, mutta myös siksi, että samalla poistui noin 95% mun seuraelämästä. Johtopäätöksenä pidettäköön, että pitää alkaa taas nähdä vähän vaivaa, että saisi seuraa. Huoh. Onneksi hätä ei ole ihan tämän näköinen, sentäs jotain tuttuja pitäisi vielä olla Pariisissa, jos ne vaan ei ole jostain syystä alkaneet mua tällä välin vihata ja inhota – tämä siis on ihan validi pelko, jota aina elättelen kaikennäköisistä tahoista.
Huh, no nyt olen uutterasti raportoinut. Saakohan tänne bloggeriin kirjautumattomat kommentoida? Jos, niin tehkää kaikki sitä niin voidaan ikäänkun puhella, jee.
Edit: Sori silmiärasittava tausta, tää oli musta vaan jollain tavalla hulvaton! (Mikä saattaa yksinkertaisesti johtua siitä, että mun todella kipeästi pitäisi mennä pyykille.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)