Tänään aloitin päiväni jotenkin totaalisen väärin, nousemalla aivan liian myöhään ja osittain siksi pahantuulisena. Se tietysti myös johti siihen, etten oikestaan saanut mitään järkevää tehtyä ennen illan luentoa. Dubbauskurssi on kuitenkin lähes aina viihdyttävä, joten luento piristi tunnelmaa, samoin kuin lähes pettämätön, rakas Buffyni josta sain kotona nauttia. Ah, pop-kulttuuri.

Viime viikonloppu sujui jotenkin yllättävän kosteissa ja moninaisissa merkeissä. Lauantaita vietin jopa kolmessa eri seurueessa, jonka täytyy olla hulppean sosiaalisen elämäni korkein huippu täällä ranskassa, heh. Jokusen kerran lähiaikoina olen myös onnistunut lähtemään tuollaisista tilaisuuksista tuntematta itseinhoa kielitaitoani kohtaan. Ei sillä, että se olisi jotenkin erityisen dramaattisesti parantunut, mutta ehkä *vähän* paremmin osaan hyväksyä sen mitä osaan ja mitä en. Ihan se on kuin kaikki muutkin itsetunnon osat: hyviä päiviä ja huonoja päiviä.
Thus endeth päivän opi oppimaan -oppitunti. (äiti oikeasti veti joskus tuon nimistä kurssia, loppumattomaksi ilokseni tietysi.)

Olen tässä katsellut uudella silmällä itäeurooppalaisia(oikea kirjoitusasu ohoi?). Ihan kun muistelee kaikkia näitä aikaisempia, ennakkoluuloja ja pinttyneitä uskomuksia synnyttäneitä kohtaamisia kyseisen merkillisen väestön kanssa, oikein shokeeraa ajatella kuinka paljon roolit ovat vaihtuneet. Mitenkään ei voi rehellisesti väittää, että olisin tämän vaihtoni ansiosta kokenut jonkun ihmeellisen uskoontulon kaikkien xenofobioideni suhteen. Olen kuitenkin esimerkiksi tavannut niin monta kaunista ja hyvää ranskaa itsevarmasti ja fiksusti puhuvaa tsekkiläistä, puolalaista, sun muuta, että oikein hävettää. Ja roolien kääntymisellä tarkoitan lähinnä sitä, että nyt taas kaikki englantia kauniisti ja hyvin, etc, suoltavat britit, australialaiset, amerikkalaiset sun muut kuulostavat vahvan aksenttinsa kanssa aivan yhtä naurettavilta kuin musta ovat aina kaikki itäisellä/whatever aksentilla englantia puhuneet ihmiset vaikuttaneet. Okei, tiedän olevani pässi, mutta väitättekö ettei teillä kenelläkään ole (edes) alitajuisia ennakkoluuloja hyvin venäläisellä aksentilla puhuvia kohtaan? Ehkä ei, parempi niin siis. Mutta tosiaan, anglo-saksinen aksentti on kyllä jotenkin harvinaisen ruma ranskassa.

Haa, tajusin myös, että nämä kuuluisat kauniisti ranskaa puhuvat tapaamani itäeurooppalaiset ovat melkein poikkeuksetta olleet naisia. Todistaa taas Nancy Hustonin väitteen todeksi: naiset ovat kuulemma paljon parempia omaksumaan vieraan kielen omakseen, "näyttelemään" sen puhumista. Tämä ihan yksinkertaisesti siksi, että mukautuminen ja muuttuminen on niin paljon luontevampaa naisille, kuuluu identiteettiin jo lähtökohtaisesti. (Haa, ja tästähän tulee mieleen se riemukas foucault-keskustelu jostain alkumötikästä vai mikä olikaan psykoanalyyttinen käsite :D)

Ensi kerralla: kevyt ja kauniisti muotoiltu blogikirjoitus. Odottakaa vain, kyllä se vielä tapahtuu!

foaming and other forms of self-expression

Vietin eilen falafel- ja lettuiltaa ekskursioamerikkalaisten kanssa. Ruoka oli lähes pelkästään hyvää, mutta muuten illanvietto herätti hyvin ristiriitaisia ajatuksia. Viisi mukana ollutta amerikkalaistyttöä olivat kaikki mukavia, varmastikin fiksuja ja sisäisesti sivistyneitä (haa, kerrankin sain tuon ujutettua lauseeseen! vakosamettihousuinen mies, kiitos tästä päähänpinttymästä) nuoria naisia. Mutta silti jotenkin tunsin aika lailla olevani etrangère, sanan kaikissa merkityksissä - vieras ja ulkomaalainen.
Hassua on, että lähes kaikki amerikkalaiset täällä ovat 20-vuotiaita. Selitys tähän on tietysti looginen, ne kun sopulien lailla massamuuttavat vaihtoon aina samaan aikaan kolmantena vuonna. Ja hauskintahan luonnollisesti on se, että 20-v maailmanmatkaaja on vielä kotimaassaan alaikäinen, ainakin siis alkoholin suhteen. Joten tästä osittain oudoksuntani: omasta vähäisestä iästäni huolimatta olen kuitenkin jokusen *laillisenkin* oluen ehtinyt juoda, joten vodka käsitteenä ei ihan sillein enää kauheesti kikatuta. Ja oikeasti, vaikka Suomi onkin pikku-amerikka, it's not the real thing. Tyhmät, pienet kulttuurijutut jättää mut aivan kylmäksi, siinä missä taas natiiveille jotkut pop-tarts leipäset ovat täynnä merkitystä. Hassua. Ja pisteenä i:n päälle, englantini tuntui eilen hurjan kököltä ja hitaalta, ehkä kiitos ranskan, ehkä yksinkertaisesti vain liian todellisen puhumisympäristön takis.

Tarkoitus nyt ei kuitenkaan varsinaisesti ollut taas VALITTAA. Piti vain mietiskellä illan mielenkiintoista omituisuutta. Ja kuten sanoin, lähes kaikki kuitenkin vaikuttivat hyviltä tyypeiltä, jotka voisin nähdä toistekin. Jos saan itsestäni irti, yritän kovasti järjestää vastineeksi jonkunlaisen patrioottisen suomi-illan jossa voidaan sitten porukalla fiilistellä asioita jotka eivät kiinnosta kuin suomlalaisia. Itse pikku nationalistina hykertelen jo valmiiksi.

Jos jaksaisin, vaahtoaisin ranskalaisten kirjailijoiden käsityksistä omasta kielestään; aihe, josta kuulen aina keskiviikkoisin ja viikko viikolta tulen agressiivisemmaksi. En nyt kuitenkaan taida tosiaan viitsiä, ja olisi se nyt vähän rankkaa teitäkin kohtaan rämpiä kaksi valitusmonologia läpi. Joten ehkä myöhemmin?

Vaikka moni asia ranskaksi ilmaistuna vaikuttaa musta rehellisesti sanoen lähinnä vaivalloiselta, täytyy myöntää että olen tykästynyt näitten tervehdyksiin. Ca va? Ca va bien et toi? Oui ca va. Ja näin on hoidettu mahdolliset avioerot ja läheisten kuolemat: hyvin menee. Ei ole tarkoitus olla kyyninen, oikeasti pidän siitä, että on joku patenttivastaus. Plus onhan siinäkin toki varioimisen varaa, itse ainakaan en voi joka kerta vastustaa kiusausta oikeasti ruveta kertomaan kuulumisia. Tämä johti miettimään, että hoituuko sama yhtä hyvin wie gehts ja how's it going -tyyliin? Varmaankin. Suomalaiset vaan eivät ole tätä ymmärtäneet, ja edelleenkin ovat koko ajan vaarassa joutua jonkun hallitsemattoman tietotulvan ylipyyhkimiksi utelemalla että "mitä kuuluu?" Huoh, tai sitten se on vaan minä. Hymiö.

Hei ystävät (kuten myös satunnaiset hiipparit ja oudot stalkkerit).

Kaikennäköiset jumaluudet olkoon kiitettyjä, meillä on jälleen netti. Toki ilman toimivaa wifiä tai muita mukavuuksia, mutta kuitenkin. Kiitos Ganesha.

Olisi äärimmäisen turhauttavaa tässä ruveta summaamaan viime viikkojen seikkailuja pariin pirteään lauseeseen, niinpä en sitä tee. Ylipäätänsäkin täällä jotenkin on tullut erityisen vaikeaksi summata olotilaansa asteikolla ”miten menee”. Hyvin kai, koska en ole minkään erityisen kriisin partaalla ja elämä on mielenkiintoista. Ei kai niin hyvin, koska se odotettu tasapainotila ei edelleenkään ole saapunut. Vaihtelevasti, voisi olla rehellinen vastaus. Mutta sekin kuulostaa kaamean negatiiviselta, ihan niin kuin toipuisin jostain avioerosta tai läheisen kuolemasta, ja ääni väpättäen kertoisin että päivä kerrallaan tässä eletään...! Päättelee siitä sitten, perhana.

Netittömyydessämme kun on tätä ekstra-aikaa ollut miettiä, olen siis miettinyt (haha) sitä, miten tämä erasmustelu on kyllä stimuloivaa puuhaa. Älyllisesti siis. Tai ainakin tällainen surku-erasmustelu, jossa tequilabileitä on kovin harvoin. Vanha juttu, mutta minulle uusi: emigroituminen (vaikkakin väliaikainen) tarkoittaa sitä, että kaikista pienistäkin asioista elämässä tulee jotenkin kamalan kyseenalaisia, sattumanvaraisia ja hämmästyttäviä. Siinä sitä on pällistelemistä.

Asioita mitä olen lähiaikoina pällistellyt (ihan hirveä sana, tiedetään), on ollut mm. ranskalaisten naisten pukeutuminen. Kyllä, siinä patongin ja kroissantin jälkeen top kolme kliseisimmät asiat -listalla oleva käsite, aivan. Mutta mutta! Ne oikeasti pukeutuvat sillein niinku! Tylsästi ja klassisesti, mutta ah, AH, niin kadehdittavan vaivattoman elegantisti. Niinpä muovailuvahaluonteeni on taas kokenut äkkikäännöksen, ja sen sijaan että pyrkisin tästä lähtien hamaan hautaan saakka (kuten viimeksi vannoin) pukeutumaan persoonallisen jännittävästi, olen nyt luvannut muotijumalille alkaa ostaa ainoastaan laadukkaita, kauniita ja naisellisia vaatteita. Luulen tämän päätökseni kestävän korkeintaan siihen saakka kun pääsen Turun H&M:ään, mutta no matter. Hetken aikaa voin herkutella ajatuksella tulevasta elegantista minästäni.

No, tuli kuitenkin tässä kirjoittaessa tarve summailla asioita pirteästi. Voisin mainita sen häpeäntunteen, jota viime viikolla koin fonetiikan koehässäkän palautuksessa, kun sain varmaankin aika lähelle luokan huonoimman arvosanan. (Näin sivutietona: ranskan vokaalit ovat *erityisen* vaikeita kuulemma juuri suomalaisille. Että kiitos vaan tästäkin hyvästä.) Elämys kuitenkin sisuunnutti, joten ehkä saan itsestäni jotakin menestystä potkittua esiin seuraavaan kokeeseen mennessä.

Myös voisin kertoa täyttäneeni jokaiselle vaihto-opiskelijalle kuuluvan velvollisuuden, eli olleeni ekskursiolla. Bourgognen maaseutu oli huiman kaunista, vaikka satoi ja oli harmaata. Häpesin aikaisempia ajatuksiani siitä, kuinka Ranskassa ei muka tiedetä mitään kunnon ruskasta. (Ilmeisesti muuten muissa kielissä ei oikein ole ruskaa vastaavaa sanaa. Vai tietääkö joku jonkun?) Tapasin reissulla useamman mielenkiintoisen ihmisen, jotka kaikki olivat - TIETENKIN – amerikkalaisia. Hurjaa kyllä, siellä oli myös Vassarissa opiskeleva tyttö! Iih! (Jos nyt voi olla ettei joku muka tiedä, Vassar on yksi Seven Sistersistä. Ja juuri se laitos, jonka opiskelijoita haastattelin.) Ja jopa vielä jännittävämpää, mukana oli myös kaksi länsirannikon juutalaistyttöä. Intoni ”oikeiden jutskujen” haastattelemisesta johti nopeasti huomaamaan taas, millainen etninen umpio Suomi oikein onkaan. Ja kuinka umpioitunut itse olen.

Huh, tämä tällä erää. Kyllä tätä mutustelua taas seuraa lisää piakkoin.