Huh, viimeyönä näin ensimmäistä kertaa unta siitä, että tulen kotiin. Se on tämä joulu ja kaikkien muiden joululomat Suomessa, mikä tällaisia ajatuksia teettää. Itsellänihän on kuitenkin vielä noin puolitoista kuukautta jäljellä. Unen sisältö itsessään nyt ei ollut kovin kummallinen: minä hoin kaikille (oltiin jossain ihme messuilla kai) että kuinka outoa olla taas täällä, kuinka outoa, ja kukaan ei ollut hirveän kiinnostunut paluustani, hymyilivät vaan kohteliaasti. Voisi alitajuntani keksiä vähän monitasoisempia tapoja toteuttaa itseään. Kamoon, tuo oli niin klassinen elina-uni, tai oikeastaan ihan vaan klassinen uni, piste. Ja kyllähän mä sen jo tiesin, että haluaisin olla kaikkien tuntemieni ihmisten elämän keskipiste! Nojuu, mutta tulevien elämäntilanteiden kuivaharjoittelu unissa on aina hyväksi

Yritän päkertää esitelmää. Tökkii pahasti. Kirjoitan tällä hetkellä blogia. Joku voisi sijoittaa tuonne väliin sanan "välttely",mutta sehän nyt on vaan mielipide- ja näkökulmakysymys.

Huomenna aion mennä oopperaan. Jos vain siis liput saamme - minä ja amerikkaflikat - niitä halvempia kun pitää metsästää sillä tavalla puoli tuntia ennen näytöstä. Odotan oikein innolla, mutta olen huolestunut pukeutumisetiketistä: itselläni kyllä olisi ihan hyviä kolttuja, mutta pelkään että nuo ikuiset miss farkku-amerikat eivät ymmärrä illan potentiaalia tälläytymiseen. Ehkä pistän itseni tosi hienoksi ja sitten kerron aksentillani kuinka meillä TÄÄLLÄ EUROOPASSA on tapana pynttäytyä tällaisia tilaisuuksia varten. Olen huomannut itsessäni nolon tarpeen tuoda esiin omai muka-universaalisti eurooppalaisia piirteitäni ja ajatuksiani joissakin ei-eurooppalaisissa seurueissa. Hämmentävää, koska olen yleensä itse aina ensimmäisenä ollut määrittelemässä itseni ennenkaikkea pohjoismaalaiseksi ja tekemässä eroa Suomen ja Euroopan välille. Typeräähän sekin on yhtälailla. Nautin kai leikkiä sellaista nouvelle vague -naista, joka en yhtään ole, mutta josta tyyppinä amerikkalaisilla ilmeisesti on jokin pinttymä. Kiehtovaa, tämä. Pitäisi varmaan alkaa polttaa.

Auts, nyt takaisin anakronismeihin.

Ranskani on parantunut. Kellot soikoon, kyyhkyset lentäkööt ja esiriput ynnä muut valinnaiset kankaat repeytykööt. Kiitos jeesus ruuasta, aamen. Tätähän tässä on odotettu kuin kuuta nousevaa, eikö? Kyllä vain, mutta kuten tämän miedon alustuksen pohjalta ehkä osasitte jo päätellä, en silti näe tähtiä ja ruusuja aina sulkiessani silmäni. Monen viikon jahkaamisen (tyyliin "voiko se olla, uskallanko ajatella") jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen että kyllä, edistystä on ilmassa - mutta oi niin hidasta ja tuskallista. Ennen lähtöä luulin, että olisin suurinpiirtein tällä keskustelutasolla heti alkujaan, tai ainakin sille pääsisin kevyesti ensimmäisen kahden viikon jälkeen. Tosiasiassa tähän sitten meni nyt ainakin nämä kolme kuukautta. Ja *tällä* siis tarkoitan jo olemassaolleiden kielitaitojen aktivoimista, ei niinkään uuden oppimista. Mutta ei nyt käsitetä väärin: olen toki kovin iloinen ja tyytyväinen tästäkin vähästä. Lupaan pyhästi, että tämän nöyrtymiselämyksen jälkeen kunnioitan ketä tahansa, joka on joskus oppinut puhumaan mitä tahansa kieltä, jota ei jo vauvana harjoitellut. Näin teen.

Luulen että elämä tällä hetkellä on ihan hyvää, ja se on aina hyvä. Olin ihan oudoissa tunnelmissa monta päivää, mutta nyt pää on taas selkeämpi. Tentit stressaavat, olen typerässä koukussa Buffyyn ja kulutan viikonloppuisin liikaa rahaa rientoihin - mutta se kaikki on kotiinpäin ja positiivista, koska elosta on mennyt sellainen ärsyttävän epätoivoinen (needy, sanoisivat nuo englanninkieliset) ote kaikkeen, sellainen takertuminen normaaliuteen. Se helpottaa. Uutuudenviehtätys kun usein lopulta toimii lähinnä itseään vastaan, kai.

Kurssilla, johon mainostin aikaisemmin olevani ärsyyntynyt (sellainen missä käsitellään ranskaksi kirjoittavia ei-syntyperäisiä kirjailijoita) katsottiin viimeksi pari pätkää sellaisesta banlieue-leffasta. "Banlieue" siis ranskalaisille merkitsee kaikkea sanojen lähiö - getto - suburb välistä ja vierestä - mutta kaikista eniten siihen yhdistyvät ne kuuluisat ongelmanuoret ja palavat autot. Kyllähän te tämän tiesitte, turhaan tässä saarnaan. Mutta pointti siis oli, että elokuvan ohjaaja oli halunnut säilyttää mahd. paljon siitä banlieue-puhetavasta omien hahmojensa dialogissa. Sellaista arabia-vaikutteista hullua vihaisenkuuloista säksätystä, ja mä olin niin myyty!(Olenhan mä nyt tuota puhetta aiemminkin kuullut, mutta nyt taas sain lähemmän muistutuksen) Olin niin kypsä siihen vanhaan roinaan, kuinka ranskaa kuvaillaan kauniiksi/älylliseksi/lyyriseksi/insert ärsyttävä ylistyssana kieleksi - no voi perkele, kieli se on siinä missä muutkin tanskasta swahiliin. Sen sijaan voin hyvin allekirjoittaa, että ranska on elävä, monipuolinen, perhanan hankala ja kiinnostava. Just tuollaisessa muodossa, ulkomaalaiselle lähes tunnistamattomana frarabiana se näyttäytyy mulle kaikista houkuttelevimpana, ei suinkaan sellaisessa Proust-kuosissa. (Vaikka kaikki kunnia sedälle itselleen toki.)

Wow, kaksi kieliangstausta per päivitys. Nyt menee lujaa. Kieliriehunnan teemasta voisi jatkaa vielä ja todeta, että ihan hirveää lukea omia tekstejään, joita ei ole jumankauta jaksanut edes oikolukea ennen kuin on ne läimännyt koko maailman luettavaksi. Blogittaminen taisi olla kyllä viimeinen virhe. Varsinkin kun ajattelee niitä älyllisen ja/tai kielellisesti kykenevän vaikutelman rippeitä, mitä sentään vielä ennen aloittamista joitakin oli suojana. Nojoo, ehkä tämä on vain karmaa siitä, että olen itse niin häpeämätön stalkkeri ja naureskelen muiden hölmöille vuodatuksille. Huoh.

akateemista intoa, hyh

Olenpas ollut taas päivityslaiska. Ai ai.

Uu, olin tänään ja eilen "Anthropology, interculturality and language learning and teaching" -konferenssissa avustamassa ja nyt käyn ihan ylikierroksilla. Oli mahtavaa nähdä tusinoittain ihan oikeita ihmisiä (ja oikeita tutkijoita! heh.) joiden kiinnostuksenaiheet ovat niin lähellä omiani. Ja oli kummaa tajuta kuinka monesta käsitellystä aiheesta mulla oli ihan aikuisten oikeita mielipiteitä - vaikka toki ärsyttävää sellainen culture vs. culturality -märehdintä nyt sitten voi hyvinkin olla. Olen niin kovasti lähiaikoina itseäni jostain syystä sopeuttanut ajatukseen, etten juu ollenkaan sietäisi yliopistomaailmaa pitkällä tähtäimellä, hyh ei, että oikein yllätin itsenikin osittain kaipaamalla tuollaista tulevaisuutta itselleni. Tähän tietysti vaikutti tapaamani suomalainen superhyperkansainvälinen, fiksu ja filmaattinen jatko-opiskelijatyttö. Tietysti, koska olen niin esikuva-altis.

Hyvään fiilikseeni kontribuoi toki myös se, että oli kiva tuntea itsensä osaksi jotain, mikä ei mitenkään liittynyt tähän kirottuun ulkomaalaisuuteen ja vaihto-opiskelijuuteen. Ja hengailla ranskalaisten opiskelijoiden mukana, joiden kanssa oli jotain muutakin yhteistä kuin "aa sä oot suomesta aa sä opiskelet sorbonne nouvellessa"-keskustelu.

Huh, taas olen kiireessä. Illaksi ollaan menossa patrioottijuhlimaan Suomea ja hänen kaikkia ihania piirteitään. Bonne anniversaire, Suomi. Ja saan pipareita, jee.