Mietin tässä lauantai-illan ratoksi bloggaamisen ongelmia. Ja en nyt siis tarkoita itseäni ja omia väliaikaistuherruksiani (kerrankin), vaan vähän julkisempia ja viimeistellympiä ja kuvitetumpia ja lifestylempiä blokeja, niitä oikeita mitä kaikki lukee, siis. Erityisesti mietin tällä kertaa erästäkin vissiin aika suosittua Eevaa, jolla on tosi sulonen ja fiksu ja tyylikäs blogi. Mutta. Vaikka voin kuvitella näiden kaikkien eevamaisten bloggareiden olevan luonnossa oikeasti varmaan mahtityyppejä, en pääse sen yli, kuinka silkoisia ne niiden julkaisut on. Ihan niinkun sillon teininä, kun totesin Dawson’s Creekistä ahdistuneena että ”niiden ongelmatkin on hienompia kun mun hienot jutut”. Nojoo, en mä nyt ihan tota tällä kertaa oikeastaan tarkoita, mutta itse tunne on vähän sama.
Pahinta on jotenkin se, että nämä oikeasti skarpit ja tyylikkäät ihmiset tietää, että pelkä aurinko ja kukkamekot on aika ällöä ja epäuskottavaa, ja siksi niiden kirjoitukset on täynnä sellaista pehmeää itseironiaa ja oman epätäydellisyyden päivittelyä. Miksi tämä on pahinta? Kieltämättä perusteltua kysyä, hmm, joo. No siksi, että se ei yhtään auta. Se ei tunnu siltä, miltä arkiset failuret ja ärsyttävät puutteet oikeasti tuntuvat. Blogeihin jalostuu sellainen romanttisen komedian versio persoonasta, jossa viat muuttuu hauskoiksi oikuiksi ja bad hair day tarkoittaa paria luonteikkaasti vallatonta kiehkuraa otsalla. Räkä puuttuu. Ja nyt haluaisinkin kysyä: miten tässä näin kävi? Miten tultiin pateettisista päiväkirjavuodatuksista tähän? Okei, ehkä mä olen ainut, joka edelleen jaksaa hämmästellä tätä. Muille varmaan on selvinnyt aika päivää sitten, että tietysti muotiblogit sun muut on editoituja ja desinfioituja versioita oikeista ihmisistä niiden takana. Ja kyllä mäkin sen tajuan. Mutta en kyllä sen myötä myöskään voi samaistua niihin tyyppeihin. Dawsonin Joeyetakin aina inhosin. Ja inhoan vähän sellaista maailmaa, missä tuontyyppisestä blogittamisesta ja/tai elämisestä on tullut joku saatanan normi. (Huh kattokaa kiroilin, mä olen itse niin aito.)
Jos siis joku tietäisi sellaisen blogin missä syödään maksalaatikkoa ja kun on flunssa ei kietouduta ihanan lämpimään villahuiviin ja turvamekkoon, niin sitä lukisin mielelläni. Ihan vaan muistuttaakseni itselleni, että kaikki muut maailmassa ei eläkään 500 Days of Summer -maailmassa.
Tässä kaikki tällä kertaa. Ai niin, Pariisissa menee edelleen ihan hyvin. :)
lauantai 29. tammikuuta 2011
perjantai 21. tammikuuta 2011
Ça envoie du pâté!*
Hoh oon niin väsynyt viikon omituisista työajoista ja kaikennäköisestä heilumisesta, että nyt ei taida puristua kuin lyhyt tilannekatsaus. Ainiin! Mulla on netti taas, uskoni rakkaaseen Numericableen on palautettu.
Viime postauksessa mainostettu teatteriviikontynkä on siis päällä, josta johtuen ihmispolo joutuu viettämään kaikki iltansa sorvin ääressä, ah nyyh. Oikeasti hätä ei ole ihan tämän näköinen, on ollut aika kutkuttavaa päästä läheltä syynäämään näitä meininkejä. Plus, joo, kieltämättä mun vapaa-aika ei noin yleisesti ottaen ihan pursu mitään aktiviteetteja ja rientoja, joten siitä on ehkä just just varaa nipistää. Mutta! Tiistaina kyllä ulkoilin vallan ammattilaisen ottein entisten ja nykyisten nuorempien instituuttilaisten suomalais-ranskalaisessa seurassa, sangrian virvoittamana tilittäen. Nojoo, mukavaa oli ja jänniä juttuja.
Vaikka elämä tällä hetkellä tuntuu yllättävänkin hyvältä ja kivalta (tää on joku vuoden positiivisuus-entry), kieltämättä vähän voisin kiirehtiä kalenteria eteenpäin, kohti oikeata kevättä ja kaiken sorttisia vierailuja. Mutta toisaalta, koko ajan lyhenee myös samalla aika Pariisissa, että jos nyt vaikka aika lailla ensimmäistä kertaa elämässään yrittäisi olla juoksematta eteenpäin. Jos vaikka huomennakin ostaisi sen sijaan sen croissantin.
*Mielettömän dorka ilmaisu jonka oppimisella olen tällä viikolla elämääni rikastuttanut. Tarkoittaa ilmeisesti jotain sen suuntaista kuin that kicks ass, tms.
Viime postauksessa mainostettu teatteriviikontynkä on siis päällä, josta johtuen ihmispolo joutuu viettämään kaikki iltansa sorvin ääressä, ah nyyh. Oikeasti hätä ei ole ihan tämän näköinen, on ollut aika kutkuttavaa päästä läheltä syynäämään näitä meininkejä. Plus, joo, kieltämättä mun vapaa-aika ei noin yleisesti ottaen ihan pursu mitään aktiviteetteja ja rientoja, joten siitä on ehkä just just varaa nipistää. Mutta! Tiistaina kyllä ulkoilin vallan ammattilaisen ottein entisten ja nykyisten nuorempien instituuttilaisten suomalais-ranskalaisessa seurassa, sangrian virvoittamana tilittäen. Nojoo, mukavaa oli ja jänniä juttuja.
Vaikka elämä tällä hetkellä tuntuu yllättävänkin hyvältä ja kivalta (tää on joku vuoden positiivisuus-entry), kieltämättä vähän voisin kiirehtiä kalenteria eteenpäin, kohti oikeata kevättä ja kaiken sorttisia vierailuja. Mutta toisaalta, koko ajan lyhenee myös samalla aika Pariisissa, että jos nyt vaikka aika lailla ensimmäistä kertaa elämässään yrittäisi olla juoksematta eteenpäin. Jos vaikka huomennakin ostaisi sen sijaan sen croissantin.
*Mielettömän dorka ilmaisu jonka oppimisella olen tällä viikolla elämääni rikastuttanut. Tarkoittaa ilmeisesti jotain sen suuntaista kuin that kicks ass, tms.
(Tämä on kirjoitettu viime sunnuntain netittömyydessä)
Heippa internet.
On muuten lievästi rasittavaa koittaa päivittäin kirjoittaa kahdenlaisella näppiksellä. Ranskalaisillahan tosiaan on käytössä ihana AZERTY, jossa muun muassa numerot ja piste ovat shiftin takana. Olen tullut siihen tulokseen, että tämän täytyy kertoa jotain syvällistä kansanluonteesta ja kielen ilmaisumahdollisuuksista. (Nojoo, toi puolipisteen ja pilkun yhteys ranskan superpitkiin lauseisiin ei varmaan kyllä ole kellekään kieltä joskus lukeneelle mikään suuri revelation.)
Viikonloppu alkoi huononlaisesti, kun sain tietää Numericablen innostuneen sulkemaan mun nettiyhteyden. Olen yrittänyt vältellä tämän sanomista, mutta nyt on vaan pakko: johan tämä olikin liian hyvää ollakseen totta. Nyt kun olen saanut tuon systeemistäni (hah mikä anglisismi) niin voin hetkellisesti lakata voivottelemasta tätä käännettä, jospa se siitä suttaantuisi.
Olin kuitenkin siis perjantaina huonoissa fiiliksissä, ajatellen edessä olevaa yksinäistä ja netti-virikkeetöntä viikonloppua. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen, lauantaina sain pitkään lykättyä siivousta tehtyä ja kävin työkaverin kanssa testaamassa kivan ravintolan Canal Saint-Martinin rannalla (ihan mun vieressä jee, kevättä ja romanttista joenvartta odotellessa!), ja sunnuntainakin oli ihan kiva palloilla eri puolilla kaupunkia, hullu huhtikuu-fiilis kun aurinko paistoi. Olen ihan sormet ristissä että sää jatkuisi koko kevään lämpimänä, mähän en ole tätä vuodenaikaa koskaan Pariisissa edes nähnyt (nojoo kerran olin täällä helmikuussa, mutta sitä ei lasketa, olin niin murrosiässä).
Olen tässä naureskellut tälle kerrostalolleni, joka toteuttaa täysin sydämin jotain multikulttuurisen suurkaupunkielämän megaklisettä. Meitä on täällä jotain 20 kansallisuutta, ja esimerkiksi naapurin pariskunta tekee tämän tosiasian konkreettisemmaksi ottamalla säännöllisin väliajoin huutomatseja käytävässä arabiaksi. Ihan täysin ei ole selvinnyt, riitelevätkö ne todella, vai onko niiden rakkaus vaan kovaäänistä. Toistaiseksi ei haittaa ajoittainen curryn ja pissanhajun sekoittuminen käytävässä ja spurgut nukkumassa ulko-oven vieressä, tms. muut viehkot ei-niin-fiinin-taloyhtiön ominaisuudet, ravaan näitä rappusia vaan pää täynnä liikuttavan naiiveja ajatuksia monikulttuurisuuden iloista ja suurkaupungin sykkeestä. Turvattomalta täällä ei kuitenkaan tunnu, koko tää Republiquen aukion ympäristö on kuitenkin aina niin täynnä porukkaa, ja ihan kaiken sorttista porukkaa vielä – hyvin fiiniä ja ei-fiiniä.
Ens viikolla meillä on instituutissa teatteria neljänä iltana, hauskaa. Myös hauskaa on se, että lauantaina tämän kunniaksi on tarjolla ilmainen buffet. Köyhän harjoittelijan onnenpäivä, siis.
On muuten lievästi rasittavaa koittaa päivittäin kirjoittaa kahdenlaisella näppiksellä. Ranskalaisillahan tosiaan on käytössä ihana AZERTY, jossa muun muassa numerot ja piste ovat shiftin takana. Olen tullut siihen tulokseen, että tämän täytyy kertoa jotain syvällistä kansanluonteesta ja kielen ilmaisumahdollisuuksista. (Nojoo, toi puolipisteen ja pilkun yhteys ranskan superpitkiin lauseisiin ei varmaan kyllä ole kellekään kieltä joskus lukeneelle mikään suuri revelation.)
Viikonloppu alkoi huononlaisesti, kun sain tietää Numericablen innostuneen sulkemaan mun nettiyhteyden. Olen yrittänyt vältellä tämän sanomista, mutta nyt on vaan pakko: johan tämä olikin liian hyvää ollakseen totta. Nyt kun olen saanut tuon systeemistäni (hah mikä anglisismi) niin voin hetkellisesti lakata voivottelemasta tätä käännettä, jospa se siitä suttaantuisi.
Olin kuitenkin siis perjantaina huonoissa fiiliksissä, ajatellen edessä olevaa yksinäistä ja netti-virikkeetöntä viikonloppua. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen, lauantaina sain pitkään lykättyä siivousta tehtyä ja kävin työkaverin kanssa testaamassa kivan ravintolan Canal Saint-Martinin rannalla (ihan mun vieressä jee, kevättä ja romanttista joenvartta odotellessa!), ja sunnuntainakin oli ihan kiva palloilla eri puolilla kaupunkia, hullu huhtikuu-fiilis kun aurinko paistoi. Olen ihan sormet ristissä että sää jatkuisi koko kevään lämpimänä, mähän en ole tätä vuodenaikaa koskaan Pariisissa edes nähnyt (nojoo kerran olin täällä helmikuussa, mutta sitä ei lasketa, olin niin murrosiässä).
Olen tässä naureskellut tälle kerrostalolleni, joka toteuttaa täysin sydämin jotain multikulttuurisen suurkaupunkielämän megaklisettä. Meitä on täällä jotain 20 kansallisuutta, ja esimerkiksi naapurin pariskunta tekee tämän tosiasian konkreettisemmaksi ottamalla säännöllisin väliajoin huutomatseja käytävässä arabiaksi. Ihan täysin ei ole selvinnyt, riitelevätkö ne todella, vai onko niiden rakkaus vaan kovaäänistä. Toistaiseksi ei haittaa ajoittainen curryn ja pissanhajun sekoittuminen käytävässä ja spurgut nukkumassa ulko-oven vieressä, tms. muut viehkot ei-niin-fiinin-taloyhtiön ominaisuudet, ravaan näitä rappusia vaan pää täynnä liikuttavan naiiveja ajatuksia monikulttuurisuuden iloista ja suurkaupungin sykkeestä. Turvattomalta täällä ei kuitenkaan tunnu, koko tää Republiquen aukion ympäristö on kuitenkin aina niin täynnä porukkaa, ja ihan kaiken sorttista porukkaa vielä – hyvin fiiniä ja ei-fiiniä.
Ens viikolla meillä on instituutissa teatteria neljänä iltana, hauskaa. Myös hauskaa on se, että lauantaina tämän kunniaksi on tarjolla ilmainen buffet. Köyhän harjoittelijan onnenpäivä, siis.
maanantai 10. tammikuuta 2011
Täällä taas. Hassua, nyt kun on vanha blogikin uudelleenlanseerattu, tuntuu että viime oleskelusta olisi paljon vähemmän kuin kaksi vuotta aikaa. Pariisissa on monin tavoin niin samanlaista, samanoloista. Mietin ihan samoja asioita metrossa - tänään sitä, miten kaikilla oikeilla ihmisillä on paljon tummemmat hiukset ja iho – ostan näköjään samoja asioita ruokakaupasta ja pelkään samantyyppisiä asiakaspalvelijoita. Toki on erilaistakin. Ihan toista on nyt se, että aamulla on joku paikka, mihin lähteä, varje dag. Se on tietty mainiota, viime kerralla kun tuli todettua, että juurettomasti palloilu ilman seuraa ei oikein johda mihinkään. Ja miellyttävää on myös se, että nyt on heti alusta paljon kotiutuneempi olo, luonnollisesti.
Töitä on ollut nyt viikko, ja tähän mennessä en ole kuollut mihinkään järkytykseen, kukaan ranskalainen ei ole sättinyt julkisesti (tai edes yksityisesti!) ja kahvinkeitinkin toimii. Tämä kaikki on hurjan helpottavaa, jotenkin kun olin ehtinyt itselleni luoda jotain aivan kummallisia Devil Wears Prada –mielikuvia tulevasta työpaikastani. Olen jopa ehtinyt nyt jo viihtyä! Työtehtävät ei tällä hetkellä rehellisesti sanottuna vaikuta mitenkään mullistavan vaikeilta, aika pitkälti olen respatyttö jolla on vähän extra-velvollisuuksia. Sopii mulle, ainakin näin alkuun. Varsinkin kun respailen suureksi osaksi ranskaksi, riittää siinä virikkeitä vielä viikoiksi.
Jotain uutiskirjetekstejä pääsin jo vähän kääntelemään, ja siinä menikin pari tuntia sellaisessa ”en voi uskoa että yliopisto-opinnoista on oikeasti jossakin työssä käytännön hyötyä” –nousuhumalassa. Nojoo, ranskantaitoja olisin yhtä hyvin voinut poimia Disneylandin eläinhahmona, mutta kivempi ajatella tehneensä siellä Jusleniassa aina silloin tällöin jotain hyödyllistä. (Olen selvästi ollut bingossa aika kauan, kun tän lisäksi muhun teki SUUREN vaikutuksen, kun yksi päivä tilattiin porukalla take away –sushia lounaaksi. Jepjep.) Suurin osa työkavereista myös tuntuu mukavilta. Työkielinä on suomi ja ranska, meidän ainoat miesvahvistukset on ranskiksia.
Muutenkin asiat on kelpo lailla hyvin, nettikin toimii (vive le numericable!) ja asunnossa on lämmintä. Eeli lähti tänään kohti Suomea, mikä on ikävää sekä siksi, että se huomattavasti vaikeuttaa esim. pussailua, mutta myös siksi, että samalla poistui noin 95% mun seuraelämästä. Johtopäätöksenä pidettäköön, että pitää alkaa taas nähdä vähän vaivaa, että saisi seuraa. Huoh. Onneksi hätä ei ole ihan tämän näköinen, sentäs jotain tuttuja pitäisi vielä olla Pariisissa, jos ne vaan ei ole jostain syystä alkaneet mua tällä välin vihata ja inhota – tämä siis on ihan validi pelko, jota aina elättelen kaikennäköisistä tahoista.
Huh, no nyt olen uutterasti raportoinut. Saakohan tänne bloggeriin kirjautumattomat kommentoida? Jos, niin tehkää kaikki sitä niin voidaan ikäänkun puhella, jee.
Edit: Sori silmiärasittava tausta, tää oli musta vaan jollain tavalla hulvaton! (Mikä saattaa yksinkertaisesti johtua siitä, että mun todella kipeästi pitäisi mennä pyykille.)
Töitä on ollut nyt viikko, ja tähän mennessä en ole kuollut mihinkään järkytykseen, kukaan ranskalainen ei ole sättinyt julkisesti (tai edes yksityisesti!) ja kahvinkeitinkin toimii. Tämä kaikki on hurjan helpottavaa, jotenkin kun olin ehtinyt itselleni luoda jotain aivan kummallisia Devil Wears Prada –mielikuvia tulevasta työpaikastani. Olen jopa ehtinyt nyt jo viihtyä! Työtehtävät ei tällä hetkellä rehellisesti sanottuna vaikuta mitenkään mullistavan vaikeilta, aika pitkälti olen respatyttö jolla on vähän extra-velvollisuuksia. Sopii mulle, ainakin näin alkuun. Varsinkin kun respailen suureksi osaksi ranskaksi, riittää siinä virikkeitä vielä viikoiksi.
Jotain uutiskirjetekstejä pääsin jo vähän kääntelemään, ja siinä menikin pari tuntia sellaisessa ”en voi uskoa että yliopisto-opinnoista on oikeasti jossakin työssä käytännön hyötyä” –nousuhumalassa. Nojoo, ranskantaitoja olisin yhtä hyvin voinut poimia Disneylandin eläinhahmona, mutta kivempi ajatella tehneensä siellä Jusleniassa aina silloin tällöin jotain hyödyllistä. (Olen selvästi ollut bingossa aika kauan, kun tän lisäksi muhun teki SUUREN vaikutuksen, kun yksi päivä tilattiin porukalla take away –sushia lounaaksi. Jepjep.) Suurin osa työkavereista myös tuntuu mukavilta. Työkielinä on suomi ja ranska, meidän ainoat miesvahvistukset on ranskiksia.
Muutenkin asiat on kelpo lailla hyvin, nettikin toimii (vive le numericable!) ja asunnossa on lämmintä. Eeli lähti tänään kohti Suomea, mikä on ikävää sekä siksi, että se huomattavasti vaikeuttaa esim. pussailua, mutta myös siksi, että samalla poistui noin 95% mun seuraelämästä. Johtopäätöksenä pidettäköön, että pitää alkaa taas nähdä vähän vaivaa, että saisi seuraa. Huoh. Onneksi hätä ei ole ihan tämän näköinen, sentäs jotain tuttuja pitäisi vielä olla Pariisissa, jos ne vaan ei ole jostain syystä alkaneet mua tällä välin vihata ja inhota – tämä siis on ihan validi pelko, jota aina elättelen kaikennäköisistä tahoista.
Huh, no nyt olen uutterasti raportoinut. Saakohan tänne bloggeriin kirjautumattomat kommentoida? Jos, niin tehkää kaikki sitä niin voidaan ikäänkun puhella, jee.
Edit: Sori silmiärasittava tausta, tää oli musta vaan jollain tavalla hulvaton! (Mikä saattaa yksinkertaisesti johtua siitä, että mun todella kipeästi pitäisi mennä pyykille.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)