Keltainen ilta

Kaikki supercoolmusadiggarit varmasti irvistävät tästä, mutta Coldplayn Yellow on mielestäni ehkä universaalisti lohdullisin biisi. On niitä muitakin, mutta tämä ainakin mahtuisi kärkikolmikkoon. Täälläkin, henkisesti jos ei ehkä fyysisesti maailman toisella puolella, se saa aikaan ihan samanlaisen irrationaalisen mielihyvän, kuin joskus ilmeisen kauan sitten Turengissa.

Tämä viikko on kokonaisuudessaan ollut melko hyvä. Ensi viikon jälkeen uskallan sanoa, onko tila pysyvä. Viikonloppu etenkin sujui suorastaan niin kuin viikonloppujen tasapainoisessa elämässä kuuluisi sujua: perjantaina juopottelua, lauantaina Ikea ja sunnuntaina pyykkiä. Juopottelunkin voisi katsoa olleen opettavaista, meitä kun oli meidän neljän suomalaisen lisäksi myös britti Phil, jonka läsnäolo ikään kuin velvoitti puhumaan ranskaa (Vive la France, täällä todella englanti on toisarvoinen kieli). Kaikista tähän mennessä kokemistani puhumisympäristöistä tuo oli ehkä rentouttavin. Kieltämättä tietysti osansa oli runsaalla viinitarjoilulla. Bastillesta onnistuttiin myös löytämään baari jossa halvin oluttuoppi oli, tadaa, neljä euroa! Viikonlopun muut aktiviteetit hoituivat yhdessä Leena-kämppiksen kanssa. Ensin ajattelin jonkun niin positiivisen olevan huonoa materiaalia yhdessäasumiseen, mutta olin kovin väärässä. Meillä on mennyt oikein mallikkaasti, ja koska viikolla ei paljon törmätä, oli huippua ihan tehdäkin jotain yhdessä.

Siis vaikka hereillä koenkin olevani ihan jo perillä täällä, unissa olen tuskastuttavasti yhä uudestaan lähdössä. Näin varmaan viitenä yönä peräkkäin unta, jossa lievästi varioiden olin joko vasta lähdössä suomesta tai sitten palannut sinne hetkellisesti ja palaamassa pian Pariisiin. Olen herännyt niistä aina säännöllisesti pää pyörällä ja ärsyyntyneenä unen sisältöön. Vaikka tämä on niin kovin helposti tulkittavaa ja ymmärrettävää, tunnen silti aina välillä itseni naurettavaksi, kun pää ei pysty sopeutumaan näinkin väliaikaisiin ja hallittaviin elämänmuutoksiin. Toisaalta odotan myös ihan mielenkiinnolla, josko uneni jossain vaiheessa vaihtuvat kuvaamaan tätä paikkaa ja näitä ihmisiä. Tällä hetkellä te kaikki jotka olette suomessa - tai muualla – olette omineet alitajuntani.

Huomenna aamulla pitäisi alkaa ensimmäisen kurssin, aiheeltaan ranskalainen dokumentti. Unohdin ostaa vihon.

Pakottamista ja muuta

Hoh, mistä kertoa. Itse haluaisin aina puhua kaikista mahdollisista epävarmuuden tunteista mitä olen päivin mittaan kehitellyt, mutta olen huomannut, ettei se lopultakaan ole kovin hyväksi. Tämä viikko ei kuitenkaan ole alkanut kovin huonosti, vaikka eilen ilman omaa syytäni jouduin maksamaan 40e sakon metrossa liputta matkustamisesta. Minä, joka en koskaan uskalla matkustaa pummilla! Lopultakin tuo kyllä vitutuksen laannuttua lähinnä nauratti.

Eilen oli myös lukukauden erasmus-kursseille ilmoittautuminen. Se oli kaikkea sitä, mistä Sorbonne Nouvelle on jo nyt tullut meille tutuksi: kaoottista, huonosti järjestettyä ja vittumaista. Tämäkään ei kuitenkaan masentanut, koska olen jo alkanut hekumoida kakilla niillä reklamaatiomuodoilla joita aion tähän oppilaitokseen kohdistaa kun pääsen takaisin Suomeen. Oikeutettu viha on miellyttävä tunne, ja niinpä sitten yhdessä finskien kanssa taas eilen naureskeltiin asioiden tilalle.

Tänään taas sain ilmoittauduttua ihan oikeille kursseille, joka sujui ihmeen helposti - tosin tietenkään en läheskään kaikkia haluamiani saanut. Lukkarini vaikuttaa nyt hälyttävän kevyeltä, ottaen huomioon että tuosta pitäisi yli 20 pistettä tippua. Luulen että tähän on joku koira tai muu eläin haudattuna. Ilolla kuitenkin odotan ensi viikkoa ja lukukauden lupailtua alkamista. Jännä nähdä millaisia opetusmutoja nämä harrastavat. Toivn että olisi kovin interaktiivista, vaikkakin varmasti alussa kuolen järkytyksestä aina kun opettaja edes katsoo muhun päin. Pakottamalla oppii, se on tunnuslauseeni täällä!

Koska olen superhuolissani siitä liian vähäisestä harjoituksesta, mitä puhutusta ranskasta saan (siis omasta puheesta, miten tämä nyt pitäisi ilmaista?), olen taas tänään ja huomenna menossa sellaiseen keskustelukahvilaan. Toivottavasti on yhtä leppoisaa kun viime viikolla, tosin tällä kertaa toinen kieli on englanti.

(Tämän raapustin 21.9.)

Tänään olen juhlinut sunnuntaita olemalla tekemättä juuri mitään. Imuroin tosin, mutta tätä viittätoista minuuttia lukuun ottamatta päivän huippuhetki oli kun kävin ostamassa crêpe nutellan viereisestä puistokahvilasta. Muuten olen puisto-dataillut (ah ilmainen wifi) ja katsonut frendejä ranskaksi dubattuna (parhainta niissä on ehdottomasti kaikki ähinät ja äännähdykset, jotka myös on asiaankuuluvalla vakavuudella nauhoitettu), nyt mietin millähän itseäni viihdyttäisin. Kämppikseni Leena on supersiisti, joten koen nyt hienoista painetta pestä amme vuorollani. Se ei vaan juuri tunnu kovin houkuttelevalta.

Eilen sen sijaan olin kovinkin aktiivinen. Tarkoitus oli kanssa-erasmusten Renatan ja Tytin kanssa tutustua Opéra Garnieriin, kun kerta oli Pariisin ns. avoimien ovien päivä eli journée du patrimoine. Se ei kuitenkaan meille tuntemattomasta syystä ollut auki, mutta poispäin kävellessämme osuimme kuitenkin sekä teknoparaatiin (Scootteria Pariisin kaduilla! Ihanaa!) että isoon katukirppikseen. Pääsimme myös lopulta Luxembourgin palatsiin, joka oli, no, palatsi. Ihan hienoa oli kuitenkin nähdä Ranskan senaatin salle des seances ja muuta. Ja puisto tietysti oli ihana.

Luxembourgilta jatkoimme melkein suoraan iltarientoihin. Tapasimme Renatan melkein-tutun Vincentin ja tämän super-energiset kolmekymppiset kaverit, joiden kanssa seikkailimme muutamassa baarissa. Tämä tietysti oli ääri-mukavaa pienelle erasmukselle, joka kuitenkin niin harvoin pääsee natiivien kanssa laatuaikaa viettämään. Kiehtovaa oli huomioida baaritilanteen vaikutus ranskan puhumiseen: oli mukavan kevyttä harrastaa lauseenmuodostusta, kun ei tarvinnut kun mölähtää n. 1 ymmärrettävä sana, kun mitään muuta ei kukaan kuule kuitenkaan. Itkin kuitenkin katkeria kyyneliä baarihintojen takia. En koskaan varsinaisesti uskonut että joku maa oikeasti voisi olla Suomea kalliimpi, mutta Pariisin YHDEKSÄN euroa oluesta todistaa selvästi toista. Jessus. Luulen että ainoa vaihtoehto on juoda ensimmäisen baarikesän tyyliin hirveästi pohjia ja sitten pysytellä baarissa ainoastaan viinissä, se kun on ainut kestettävän hintainen juoma. Kaiken kaikkiaan kuitenkin, päivä oli oikein onnistunut lauantai.

Jotenkin olen kyllä innokas saamaan tietää mihin suuntaan minun ja Pariisin suhde oikein tässä kuukausien mittaan kehittyy. Ensimmäisinä päivinä täällä ajattelin jokusen kertaa: miksi kukaan menisi minnekään muualle? Miksi ihmeessä rakastaisi jotain muuta paikkaa? Täällähän on KAIKKI, ja niin paljon kauniimmin kuin muualla. Itsekin yllätyin tästä ajatuksesta, kun en varsinaisesti ollut Pariisista aiemmin mitenkään tulisesti pitänyt. Nyt sitten, vastoinkäymistenkin myötä, olen muistanut ajatella niitä toisia mielipiteitä, joiden mukaan Pariisi on kylmä, kova ja pöyhkeä. Onhan se. Mutta luulen että tällä hetkellä olen sitä mieltä näin kokonaisuudessaan, että Pariisi on ennen kaikkea haastava. Jos onnistuu raivaamaan itselleen sen oman kolon kaupungista ja oppimaan tulemaan toimeen sen kaiken peri-pariisilaisen vittumaisuuden kanssa, eikä yritä ahmaista koko kaupunkia kerralla – niin sitten. Sitten mitä, se jääköön nähtäväksi, prosessi on vielä kesken. Luulen että sinne olen kyllä silti kovasti matkalla.

tänään ei ihme kyllä märisytä

Hahaa, vinkistä opin että täältä tosiaan saa nämä aakkoset esiin ranskan trema-merkillä, se vaan on super-rasittavaa.

Eilen olin illalla, international-aktivoitumisohjelmani mukaisesti, sellaisessa ranska-saksa-espanja keskusteluillassa. Epäilyksistä huolimatta oli todella mukavaa, porukka oli juuri sopivan monipuolista (ranskalaisia, ranskassa pitkään asuneita ja juuri saapuneita niinkun mä) ja saksan puhumista puoli tuntia yritettyäni koin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni helpotusta saadessani vaihtaa kielen ranskaan, heh. Säälitti myös sellainen tosi kivan oloinen saksalaistyttö joka oli tullut ranskaan ihan elämäänelämään ranskalaisen poikkiksensa takia. Voin vain kuvitella kuinka kriisissa olisin itse silloin oppia nopeasti kieli. Tästä ulkomaalaisuuden ja kielipuolisuuden suuresta dilemmasta kirjoittaisin mieluusti enemmankin, mutta ehkä se jää siihen kun saan toivottavasti viikon päästä neti ihan OMAAN kotiin.

Tänään olen vähän vaellellut kaupoissa, löysin superihanien paikkojen keskittymän yllättäen Pigallelta, missä luulin olevan vain seksiluolia. Illalla olen sopinut ilmeisesti juopottelevani uusiseelantilaisen tytön ja sen kavereiden kanssa, saamme todellakin nähdä mitä siitäkin tulee. Voin ehka kuitenkin udella niiltä niitten maasta ja kuunnella hauskaa aksenttia.

Onneksi sopivan itse-preppaamisen ja suomalaisten myötätuntotuen avulla en kokenut mitään henkistä romahtamista kun selvisi - ihan odotetusti - etten ollut päässyt tänään alkavalle kurssille. Opiskeljakortin ja testitulosten kalastamisen jälkeen lähdimme kolmen suomalaisen kanssakärsijäni kanssa läheiseen brasseriaan syömään ja juomaan runsaasti roseeta hukuttaaksemme murheemme - tai ainkin tämä oli mun reissun pohjimmainen tarkoitus. Se kuitenkin toimi hyvin, kolme tuntia istuttuamme päätimme vielä lähteä Tytin kanssa myöhemmin leffaan, yö-Truffauttia. Voisin vähän tähän väliin hehkuttaa miten USKOMATTOMAT leffavarannot täällä on, joka päivän joka tunnille suurinpiirtein löytyisi jotain kiinnostavaa katsottavaa. Nytkin saatiin tuo leffalippu erikoistarjouksella: 3,5e, johon kuuluu myö huomisen Truffaut-näytös Les 400 coups! Tänään siis uusinta, eilen oli ainakin hyvin ilahduttavaa.

Olenkin nyt siis päättänyt yrittää järjestää itselleni tekemistä ja seuraa, kun kukaan muu sitä ei todellakaan näköjään tee. On todella outoa lukea esim. Ullan blogia joka on ihan täynnä kaikkea sellaista mitä ajattelin ekojen viikkojen erasmuksena olevan. En edelleenkään voi uskoa, etti Paris 3 ole järjestänyt yhden yhtä tutustumisiltaa/bileitä/whatever missä voisin asiaankuuluvasti halveksia espanjalaisten riekkumista (täällä muuten ei näköjään ole kuin saksalaisia ja italailaisia vaihtareita)- mitään tutorryhmien kaltaista luksusta en toki odottanutkaan. Ehkä tämä on kasvattavaa, täytyy oikeasti tehdä työtä oman viihtymisensä eteen. Välillä vaan vittuunnun suuresti, ettei mulle ole annettu edes mahdollisuutta elellä erasmus-kuplassa.

Tämä on kyllä yksi suuri valitusblogi. Ehkä muutosta asiaan seuraa 29. päivän paikkeilla, kun kurssit tällä kertaa *oikeasti* alkavat. Niistä olen kyllä ihan asiaankuuluvan innoissani. Ennen sitä yritän sitten huvitella miten nyt pystyn, ja on tässä toki vähän asioitakin hoidettavana sun muuta.

aamu-tuntemuksia

Tänä aamuna heräsin ensimmäiseen krapulaani Pariisissa. Se ei tuntunut erityisen miellyttävältä tässä vaihtuneessa ympäristössäkään.

Krapula tietysti johtui eilisillan riennoista, jotka taas johtuivat Martin ja serkkunsa Joonaksen Pariisi-visiitistä. Kolusimme baareja melko lähellä omaa opinahjoani, jossa ilmeisesti meidän lisäksi viihtyvät amerikkalaiset, niihin kun törmättiin runsain mitoin. (no oli siel niinku ranskalaisii kans) Martilla oli agressioita, mua lähinnä ilahdutti kun en itse joudu puhumaan amerikanenglantia äidinkielenäni.

Päivä oli sitä ennen ollut ihan suhteellisen onnistunut, käytiin Pompidoussa eli Beaubourgissa kuten sitä kuulemma kaikki täällä nimittää, ja järkytyin uudemman kerran sen valtavuudesta – kokoelmaripustusta ei kyllä mitenkään voi yhdellä kerralla nautittavasti nähdä (siis niin että oikeasti jäisi aikaa sulatella niitä töitä), puhumattakaan vaihtuvista näyttelyistä. Siksi onkin iloista, että olen täällä jonkin aikaa, voin vaikka joka kuukauden eka sunnuntai käveleksiä museon läpi uudestaan.

Viikonlopun Suomi-seurani on kyllä sillä tavalla ollut terveellistä, että se on auttanut unohtamaan ensi viikoista murehtimisen. Huomenna jo saankin tietää, olenko päässyt niille kahden viikon intensiivikursseille vai en. Jos en, täytyy hyvin nopeaan tahtiin alkaa miettimään mitä seuraavilla parilla viikolla itselläni teen. Harkitsin tosiaan jo, että lähtisin jo tässä vaiheessa poukkoilemaa vaikkapa kanaalin taakse, vaikkei Pariisikaan vielä todellakaan tuttu ole. En vaan millään jaksaisi olla täällä ikään kuin ”tekemättä mitään”, vaikka toki voisin erilaisia kulttuuririentoja harrastaa laidasta laitaan. Se vaan tuntuu tällä hetkellä niin pointittomalta, kun haluaisin vaan päästä ranskan oppimiseen ja normaaliin päiväjärjestykseen kiinni. Kiitos, Sorbonne Nouvelle, kun raahaat meidät tänne palloilemaan kolme viikkoa ennen kurssien alkua.

Ranskanoppimisesta tuli vielä mieleeni: oli myös ihan terapeuttista hoitaa asioimis- ja small talk keskusteluita ranskaksi jonkun muun ulkomaalaisen ollessa läsnä. Jotenkin kun olen yksin, olen paljon raaempi omia kielivajeitani kohtaan, mutta nyt tuntui että ehkä sitä jotakin on jo nyt oppinut – jos ei muuta niin ainakin paremmat vieraskieliset örähtelyt.

Bon, nyt taidan alkaa valmistautua pyykki- ja internetreissulleni. Ilmeisesti täällä ihan oikeasti ei käy laatun lähteä lenkkihousuissa kaupungille, oli sitä sitten menossa pyykille tai ei.

Ps: Kaikille kiinnostuneille bonuksena kuvia asumuksestani. Ylempänä kuvissa kotitaloni, oman huoneeni ikkuna siellä iiihan ylhäällä keskellä.

tassa siis ensimmaisten paivien satoa

4.9.08

Tässä jaksossa:

...Elina onnistuu lentämään oikeaan maahan ja kaupunkiin, kohtaa porvariston hillityn charmin, toivoo hysteerisesti olevansa paikallinen ja pelkää erivärisiä ihmisiä.

Tämä nyt sitten on se perinteinen ”huh, tähän saakka selvitty” –postaus. Kieltämättä myös niitä tunteita koin eilen illalla kun sain vihdoin valtaisan kapsakkilastini rahdattua viidenteen kerrokseen, jossa huoneeni sijaitsee. Lento sen sijaan oli ollut ihan onnellinen, varsinkin kun huomasin samassa koneessa istuvan kenenkäs muun kun erasmus-elämysten ykkösvihaajan, Frederic Dervinin. Sain tästä sattumasta runsaasti hupia. Monsieur Dervin oli myös ensimmäinen ihminen Pariisissa, jonka kanssa varsinaisesti puhuin ranskaa. Kai se näinkin toimii.

Kämppä sinänsä on mahtavan ihana, tai ainakin talo kokonaisuudessaan on sitä. Tämä on 17:ssa arrondissementissa, joka näiltä osin on hyperporvarillinen ja vauras. Minusta se on vaan ihanaa. Ranskalaisen eliitin vakoilemisessa kulutan onnellisesti kuukausia. Itse asunto tietysti on pieni ja vähän rupuinen – mutta vino katto ja parveke, joten kuka voisi välittää? Laitan kuvia tästä kaikesta heti kun johonkin järkevään internetpaikkaan pääsen. Vuokraemäntä asuntoineen ja koruineen on myös oma tarinansa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Tämän hyperporvarillisuuden lisäksi sain elovenakansalaisella sopivan lusikallisen toisenlaista Pariisia heti ensimmäisenä iltana. Seikkailin metron kanssa ensin jossain ilmeisesti Pigallen hoodeilla (ken ties) ja sitten vähän pidemmin Marais’n reunoilla. Siellä aidosti olin lievästi peloissani pimeillä kaduilla kaikkien niiden mustien ihmisten keskellä. Kuullostaa käsittämättömän idioottimaiselta kirjoitettuna, mutta itse asiassa oikein ilahduin näin puhtaan muukalaispelkoisesta ja rasistisesta tunteesta. Se oli niin jotenkin kirkas ja selvä, vailla sellaista kaunistelua mitä yleensä kaikkiin vääränlaisiin ajatuksiini eksyy. Mielenkiinnolla seuraan, mikä teoria korjaa voiton tässä tapauksessa – totunko heterogeeniseen ympäristöön ja suvaitsevaistun alta aikayksikön vai alanko kantaa omaa pikku raiskaustorvea (rapehorn, maailman koomisin keksintö <3 )mukana ja hälytän poliisin aina kun huomaan jonkun ruskeasilmäisen suuntaani katsovan? Ah, elävää antropologiaa. Vai olisiko sosiologiaa?

Hoh, onpa raportointia. Tässä ei tullut edes kerrottua siitä, kuinka näin Riinan ja Ciaranin ja se todellakin oli kotoisaa ja kuinka tänään olen tappanut itseäni masentumalla kaupoissa, joissa himoitsemani koristetyynyt ja pehmeät pyyhkeet maksavat à 50e. Ehkä ne olivat toisarvoisia asioita.

Nyt valmistaudun viettämään iltaa uudessa kodissani. Saamme nähdä mitä siitä tulee. A demain!

5.9.08

Äsken kävin haistelemassa Pariisin yötä parvekkeeltani. Se tuoksui mahtavalta, ja olin tosi häpeissäni, että olin täällä viidennen kerroksen suojissa kyhjöttämässä, enkä tekemässä ja olemassa siellä. Annoin itselleni kuitenkin anteeksi – niitä öitä varmasti tulee vielä. Nyt saan toistaiseksi olla pelästynyt vaihtarityttö ja kyhjöttää ihan rauhassa.

Sitä tänään olen kyllä muutamaan otteeseen ollut, nimittäin pelästynyt vaihtarityttö. Huikeasti inhoamani orpouden tunne hiipi tänään alkuillasta parin vastoinkäymisen (tietysti täysin mitättömän sellaisen) myötä, ja ennen kuin ehdin estää olin jo käynyt läpi tutun negatiivisen blaa-blaan. Vous savez, se mikä aina tulee uusissa ympäristöissä jossakin vaiheessa: miksi pitikään lähteä, kaikki on niin vaikeata, miksi en osaa ja pysty, blaa blaa. Raskainta ehkä on yrittää kaikin keinoin pysytellä sillä tavalla hyvässä mielenmaisemassa, ettei anna valtaa klassiselle poikaystävän ikävöinnille. Tiedän hyvin miten helppo olisi luisua sellaiseen tuntikausien ulisemiseen, jos vain itsensä antaisi.
Näissä fiiliksissä on se ilo, että olen varma niiden paluusta eri variaatioin pitkin ensimmäistä kuuta täällä, ja ehkä vielä sen jälkeenkin. Huoh. Ainakin ehtii harjoitella erilaisia psykologisia itsesäätelymenetelmiä.

Mutta rakkaat – tuhannet – lukijat, ällös peljätkö. Olen itseasiassa selvinnyt näistä ensi päivistä mielestäni ihan kiitettävästi. Tänäänkin selvisin kuopasta maagisella keinolla: lähtemällä ruokaostoksille. Kävi ilmi että lähi-Monoprix on varustettu kaikella sillä, mitä rikas ranskalainen kansanosa vain voi keksiä toivoa; on vakuumipakattuja mini-blinejä ja miehitetty äyriäis/kalatiski. Tarvitseeko edes mainita, että olin onneni kukkuloilla. Samalla reissulla piristi myös spottaamani lähi-kukkakauppa, sekä erittäin kiva ja ei-kuollut katu jota kävelin kotiinpäin. Asunnolle tultuani koin myös kotoisaa tunnelmaa kun kämppikseni, jolla oli tänään synttärit, tarjosi ennen uloslähtöään lasin punaista (muttei edes pahaa!) kuohuviiniä.

Kaikki tämä henkinen ylikierroksilla käyminen on hurjan väsyttävää. Aionpa siis heti kun vähänkin kehtaan vetäytyä aina-niin-ihanaan sänkyyn.

vammanappaimisto

huoh, kirjoitin pitkakin sepustuksen ensimmaisesta paivastani omalla koneella, enka tietenkaan muistanut ottaa muistitikkua mukaan internetkahvilaan. saatte, kaikki sadat lukijani, siis odotella ainakin huomiseen viela ennen pidempia infopaloja! lyhyeltaan voisi sanoa etta elossa ollaan, tanaankin.

Going, going, gone.

Argh, olen hirveässä suuntautumiskierteessä. En osaa enkä oikein haluakaan kauhistella tulevaa, vaikka pienestä ennakoimisesta voisi olla hyötyäkin. Olen sen sijaan tukeutunut tulevan asuinpaikkani häikäilemättömään idealisointiin ja sen ignorointiin, kuinka n. 12 tunnin päästä tiet eroavat poikaystävän kanssa - vaikkakin tosiaan hetkellisesti. Ehkä tämä on rangaistus tai palkinto siitä, miten yleensä huolehdin kaikki uudet tilanteet niin valmiiksi.

Olen kaksi päivää pakannut, ja se on ollut yllättävän mielyttävää. On jotenkin hauskaa puntaroida sitä, mikä omistamastani valtavasta tavaravuoresta on oikeasti edes etäisesti relevanttia sälää. Vähän sellainen autio saari -meininki.

Hoh. On kyllä hauskaa tehdä jotain mistä on niin paljon ennakko-odotuksia ja nähdä omin silmin niiden osoittautuvan JOHONKIN suuntaan tosiksi tai epätosiksi. Eipähän tarvitse enää pähkäillä.

Nyt ehkä hyvästelen vielä Wii Mario Kartin, jota ilman elämä tietysti on vajanaisempaa. Sitten uni ja muutto.

A Bientôt!