Huh, viimeyönä näin ensimmäistä kertaa unta siitä, että tulen kotiin. Se on tämä joulu ja kaikkien muiden joululomat Suomessa, mikä tällaisia ajatuksia teettää. Itsellänihän on kuitenkin vielä noin puolitoista kuukautta jäljellä. Unen sisältö itsessään nyt ei ollut kovin kummallinen: minä hoin kaikille (oltiin jossain ihme messuilla kai) että kuinka outoa olla taas täällä, kuinka outoa, ja kukaan ei ollut hirveän kiinnostunut paluustani, hymyilivät vaan kohteliaasti. Voisi alitajuntani keksiä vähän monitasoisempia tapoja toteuttaa itseään. Kamoon, tuo oli niin klassinen elina-uni, tai oikeastaan ihan vaan klassinen uni, piste. Ja kyllähän mä sen jo tiesin, että haluaisin olla kaikkien tuntemieni ihmisten elämän keskipiste! Nojuu, mutta tulevien elämäntilanteiden kuivaharjoittelu unissa on aina hyväksi

Yritän päkertää esitelmää. Tökkii pahasti. Kirjoitan tällä hetkellä blogia. Joku voisi sijoittaa tuonne väliin sanan "välttely",mutta sehän nyt on vaan mielipide- ja näkökulmakysymys.

Huomenna aion mennä oopperaan. Jos vain siis liput saamme - minä ja amerikkaflikat - niitä halvempia kun pitää metsästää sillä tavalla puoli tuntia ennen näytöstä. Odotan oikein innolla, mutta olen huolestunut pukeutumisetiketistä: itselläni kyllä olisi ihan hyviä kolttuja, mutta pelkään että nuo ikuiset miss farkku-amerikat eivät ymmärrä illan potentiaalia tälläytymiseen. Ehkä pistän itseni tosi hienoksi ja sitten kerron aksentillani kuinka meillä TÄÄLLÄ EUROOPASSA on tapana pynttäytyä tällaisia tilaisuuksia varten. Olen huomannut itsessäni nolon tarpeen tuoda esiin omai muka-universaalisti eurooppalaisia piirteitäni ja ajatuksiani joissakin ei-eurooppalaisissa seurueissa. Hämmentävää, koska olen yleensä itse aina ensimmäisenä ollut määrittelemässä itseni ennenkaikkea pohjoismaalaiseksi ja tekemässä eroa Suomen ja Euroopan välille. Typeräähän sekin on yhtälailla. Nautin kai leikkiä sellaista nouvelle vague -naista, joka en yhtään ole, mutta josta tyyppinä amerikkalaisilla ilmeisesti on jokin pinttymä. Kiehtovaa, tämä. Pitäisi varmaan alkaa polttaa.

Auts, nyt takaisin anakronismeihin.

Ranskani on parantunut. Kellot soikoon, kyyhkyset lentäkööt ja esiriput ynnä muut valinnaiset kankaat repeytykööt. Kiitos jeesus ruuasta, aamen. Tätähän tässä on odotettu kuin kuuta nousevaa, eikö? Kyllä vain, mutta kuten tämän miedon alustuksen pohjalta ehkä osasitte jo päätellä, en silti näe tähtiä ja ruusuja aina sulkiessani silmäni. Monen viikon jahkaamisen (tyyliin "voiko se olla, uskallanko ajatella") jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen että kyllä, edistystä on ilmassa - mutta oi niin hidasta ja tuskallista. Ennen lähtöä luulin, että olisin suurinpiirtein tällä keskustelutasolla heti alkujaan, tai ainakin sille pääsisin kevyesti ensimmäisen kahden viikon jälkeen. Tosiasiassa tähän sitten meni nyt ainakin nämä kolme kuukautta. Ja *tällä* siis tarkoitan jo olemassaolleiden kielitaitojen aktivoimista, ei niinkään uuden oppimista. Mutta ei nyt käsitetä väärin: olen toki kovin iloinen ja tyytyväinen tästäkin vähästä. Lupaan pyhästi, että tämän nöyrtymiselämyksen jälkeen kunnioitan ketä tahansa, joka on joskus oppinut puhumaan mitä tahansa kieltä, jota ei jo vauvana harjoitellut. Näin teen.

Luulen että elämä tällä hetkellä on ihan hyvää, ja se on aina hyvä. Olin ihan oudoissa tunnelmissa monta päivää, mutta nyt pää on taas selkeämpi. Tentit stressaavat, olen typerässä koukussa Buffyyn ja kulutan viikonloppuisin liikaa rahaa rientoihin - mutta se kaikki on kotiinpäin ja positiivista, koska elosta on mennyt sellainen ärsyttävän epätoivoinen (needy, sanoisivat nuo englanninkieliset) ote kaikkeen, sellainen takertuminen normaaliuteen. Se helpottaa. Uutuudenviehtätys kun usein lopulta toimii lähinnä itseään vastaan, kai.

Kurssilla, johon mainostin aikaisemmin olevani ärsyyntynyt (sellainen missä käsitellään ranskaksi kirjoittavia ei-syntyperäisiä kirjailijoita) katsottiin viimeksi pari pätkää sellaisesta banlieue-leffasta. "Banlieue" siis ranskalaisille merkitsee kaikkea sanojen lähiö - getto - suburb välistä ja vierestä - mutta kaikista eniten siihen yhdistyvät ne kuuluisat ongelmanuoret ja palavat autot. Kyllähän te tämän tiesitte, turhaan tässä saarnaan. Mutta pointti siis oli, että elokuvan ohjaaja oli halunnut säilyttää mahd. paljon siitä banlieue-puhetavasta omien hahmojensa dialogissa. Sellaista arabia-vaikutteista hullua vihaisenkuuloista säksätystä, ja mä olin niin myyty!(Olenhan mä nyt tuota puhetta aiemminkin kuullut, mutta nyt taas sain lähemmän muistutuksen) Olin niin kypsä siihen vanhaan roinaan, kuinka ranskaa kuvaillaan kauniiksi/älylliseksi/lyyriseksi/insert ärsyttävä ylistyssana kieleksi - no voi perkele, kieli se on siinä missä muutkin tanskasta swahiliin. Sen sijaan voin hyvin allekirjoittaa, että ranska on elävä, monipuolinen, perhanan hankala ja kiinnostava. Just tuollaisessa muodossa, ulkomaalaiselle lähes tunnistamattomana frarabiana se näyttäytyy mulle kaikista houkuttelevimpana, ei suinkaan sellaisessa Proust-kuosissa. (Vaikka kaikki kunnia sedälle itselleen toki.)

Wow, kaksi kieliangstausta per päivitys. Nyt menee lujaa. Kieliriehunnan teemasta voisi jatkaa vielä ja todeta, että ihan hirveää lukea omia tekstejään, joita ei ole jumankauta jaksanut edes oikolukea ennen kuin on ne läimännyt koko maailman luettavaksi. Blogittaminen taisi olla kyllä viimeinen virhe. Varsinkin kun ajattelee niitä älyllisen ja/tai kielellisesti kykenevän vaikutelman rippeitä, mitä sentään vielä ennen aloittamista joitakin oli suojana. Nojoo, ehkä tämä on vain karmaa siitä, että olen itse niin häpeämätön stalkkeri ja naureskelen muiden hölmöille vuodatuksille. Huoh.

akateemista intoa, hyh

Olenpas ollut taas päivityslaiska. Ai ai.

Uu, olin tänään ja eilen "Anthropology, interculturality and language learning and teaching" -konferenssissa avustamassa ja nyt käyn ihan ylikierroksilla. Oli mahtavaa nähdä tusinoittain ihan oikeita ihmisiä (ja oikeita tutkijoita! heh.) joiden kiinnostuksenaiheet ovat niin lähellä omiani. Ja oli kummaa tajuta kuinka monesta käsitellystä aiheesta mulla oli ihan aikuisten oikeita mielipiteitä - vaikka toki ärsyttävää sellainen culture vs. culturality -märehdintä nyt sitten voi hyvinkin olla. Olen niin kovasti lähiaikoina itseäni jostain syystä sopeuttanut ajatukseen, etten juu ollenkaan sietäisi yliopistomaailmaa pitkällä tähtäimellä, hyh ei, että oikein yllätin itsenikin osittain kaipaamalla tuollaista tulevaisuutta itselleni. Tähän tietysti vaikutti tapaamani suomalainen superhyperkansainvälinen, fiksu ja filmaattinen jatko-opiskelijatyttö. Tietysti, koska olen niin esikuva-altis.

Hyvään fiilikseeni kontribuoi toki myös se, että oli kiva tuntea itsensä osaksi jotain, mikä ei mitenkään liittynyt tähän kirottuun ulkomaalaisuuteen ja vaihto-opiskelijuuteen. Ja hengailla ranskalaisten opiskelijoiden mukana, joiden kanssa oli jotain muutakin yhteistä kuin "aa sä oot suomesta aa sä opiskelet sorbonne nouvellessa"-keskustelu.

Huh, taas olen kiireessä. Illaksi ollaan menossa patrioottijuhlimaan Suomea ja hänen kaikkia ihania piirteitään. Bonne anniversaire, Suomi. Ja saan pipareita, jee.

Tänään aloitin päiväni jotenkin totaalisen väärin, nousemalla aivan liian myöhään ja osittain siksi pahantuulisena. Se tietysti myös johti siihen, etten oikestaan saanut mitään järkevää tehtyä ennen illan luentoa. Dubbauskurssi on kuitenkin lähes aina viihdyttävä, joten luento piristi tunnelmaa, samoin kuin lähes pettämätön, rakas Buffyni josta sain kotona nauttia. Ah, pop-kulttuuri.

Viime viikonloppu sujui jotenkin yllättävän kosteissa ja moninaisissa merkeissä. Lauantaita vietin jopa kolmessa eri seurueessa, jonka täytyy olla hulppean sosiaalisen elämäni korkein huippu täällä ranskassa, heh. Jokusen kerran lähiaikoina olen myös onnistunut lähtemään tuollaisista tilaisuuksista tuntematta itseinhoa kielitaitoani kohtaan. Ei sillä, että se olisi jotenkin erityisen dramaattisesti parantunut, mutta ehkä *vähän* paremmin osaan hyväksyä sen mitä osaan ja mitä en. Ihan se on kuin kaikki muutkin itsetunnon osat: hyviä päiviä ja huonoja päiviä.
Thus endeth päivän opi oppimaan -oppitunti. (äiti oikeasti veti joskus tuon nimistä kurssia, loppumattomaksi ilokseni tietysi.)

Olen tässä katsellut uudella silmällä itäeurooppalaisia(oikea kirjoitusasu ohoi?). Ihan kun muistelee kaikkia näitä aikaisempia, ennakkoluuloja ja pinttyneitä uskomuksia synnyttäneitä kohtaamisia kyseisen merkillisen väestön kanssa, oikein shokeeraa ajatella kuinka paljon roolit ovat vaihtuneet. Mitenkään ei voi rehellisesti väittää, että olisin tämän vaihtoni ansiosta kokenut jonkun ihmeellisen uskoontulon kaikkien xenofobioideni suhteen. Olen kuitenkin esimerkiksi tavannut niin monta kaunista ja hyvää ranskaa itsevarmasti ja fiksusti puhuvaa tsekkiläistä, puolalaista, sun muuta, että oikein hävettää. Ja roolien kääntymisellä tarkoitan lähinnä sitä, että nyt taas kaikki englantia kauniisti ja hyvin, etc, suoltavat britit, australialaiset, amerikkalaiset sun muut kuulostavat vahvan aksenttinsa kanssa aivan yhtä naurettavilta kuin musta ovat aina kaikki itäisellä/whatever aksentilla englantia puhuneet ihmiset vaikuttaneet. Okei, tiedän olevani pässi, mutta väitättekö ettei teillä kenelläkään ole (edes) alitajuisia ennakkoluuloja hyvin venäläisellä aksentilla puhuvia kohtaan? Ehkä ei, parempi niin siis. Mutta tosiaan, anglo-saksinen aksentti on kyllä jotenkin harvinaisen ruma ranskassa.

Haa, tajusin myös, että nämä kuuluisat kauniisti ranskaa puhuvat tapaamani itäeurooppalaiset ovat melkein poikkeuksetta olleet naisia. Todistaa taas Nancy Hustonin väitteen todeksi: naiset ovat kuulemma paljon parempia omaksumaan vieraan kielen omakseen, "näyttelemään" sen puhumista. Tämä ihan yksinkertaisesti siksi, että mukautuminen ja muuttuminen on niin paljon luontevampaa naisille, kuuluu identiteettiin jo lähtökohtaisesti. (Haa, ja tästähän tulee mieleen se riemukas foucault-keskustelu jostain alkumötikästä vai mikä olikaan psykoanalyyttinen käsite :D)

Ensi kerralla: kevyt ja kauniisti muotoiltu blogikirjoitus. Odottakaa vain, kyllä se vielä tapahtuu!

foaming and other forms of self-expression

Vietin eilen falafel- ja lettuiltaa ekskursioamerikkalaisten kanssa. Ruoka oli lähes pelkästään hyvää, mutta muuten illanvietto herätti hyvin ristiriitaisia ajatuksia. Viisi mukana ollutta amerikkalaistyttöä olivat kaikki mukavia, varmastikin fiksuja ja sisäisesti sivistyneitä (haa, kerrankin sain tuon ujutettua lauseeseen! vakosamettihousuinen mies, kiitos tästä päähänpinttymästä) nuoria naisia. Mutta silti jotenkin tunsin aika lailla olevani etrangère, sanan kaikissa merkityksissä - vieras ja ulkomaalainen.
Hassua on, että lähes kaikki amerikkalaiset täällä ovat 20-vuotiaita. Selitys tähän on tietysti looginen, ne kun sopulien lailla massamuuttavat vaihtoon aina samaan aikaan kolmantena vuonna. Ja hauskintahan luonnollisesti on se, että 20-v maailmanmatkaaja on vielä kotimaassaan alaikäinen, ainakin siis alkoholin suhteen. Joten tästä osittain oudoksuntani: omasta vähäisestä iästäni huolimatta olen kuitenkin jokusen *laillisenkin* oluen ehtinyt juoda, joten vodka käsitteenä ei ihan sillein enää kauheesti kikatuta. Ja oikeasti, vaikka Suomi onkin pikku-amerikka, it's not the real thing. Tyhmät, pienet kulttuurijutut jättää mut aivan kylmäksi, siinä missä taas natiiveille jotkut pop-tarts leipäset ovat täynnä merkitystä. Hassua. Ja pisteenä i:n päälle, englantini tuntui eilen hurjan kököltä ja hitaalta, ehkä kiitos ranskan, ehkä yksinkertaisesti vain liian todellisen puhumisympäristön takis.

Tarkoitus nyt ei kuitenkaan varsinaisesti ollut taas VALITTAA. Piti vain mietiskellä illan mielenkiintoista omituisuutta. Ja kuten sanoin, lähes kaikki kuitenkin vaikuttivat hyviltä tyypeiltä, jotka voisin nähdä toistekin. Jos saan itsestäni irti, yritän kovasti järjestää vastineeksi jonkunlaisen patrioottisen suomi-illan jossa voidaan sitten porukalla fiilistellä asioita jotka eivät kiinnosta kuin suomlalaisia. Itse pikku nationalistina hykertelen jo valmiiksi.

Jos jaksaisin, vaahtoaisin ranskalaisten kirjailijoiden käsityksistä omasta kielestään; aihe, josta kuulen aina keskiviikkoisin ja viikko viikolta tulen agressiivisemmaksi. En nyt kuitenkaan taida tosiaan viitsiä, ja olisi se nyt vähän rankkaa teitäkin kohtaan rämpiä kaksi valitusmonologia läpi. Joten ehkä myöhemmin?

Vaikka moni asia ranskaksi ilmaistuna vaikuttaa musta rehellisesti sanoen lähinnä vaivalloiselta, täytyy myöntää että olen tykästynyt näitten tervehdyksiin. Ca va? Ca va bien et toi? Oui ca va. Ja näin on hoidettu mahdolliset avioerot ja läheisten kuolemat: hyvin menee. Ei ole tarkoitus olla kyyninen, oikeasti pidän siitä, että on joku patenttivastaus. Plus onhan siinäkin toki varioimisen varaa, itse ainakaan en voi joka kerta vastustaa kiusausta oikeasti ruveta kertomaan kuulumisia. Tämä johti miettimään, että hoituuko sama yhtä hyvin wie gehts ja how's it going -tyyliin? Varmaankin. Suomalaiset vaan eivät ole tätä ymmärtäneet, ja edelleenkin ovat koko ajan vaarassa joutua jonkun hallitsemattoman tietotulvan ylipyyhkimiksi utelemalla että "mitä kuuluu?" Huoh, tai sitten se on vaan minä. Hymiö.

Hei ystävät (kuten myös satunnaiset hiipparit ja oudot stalkkerit).

Kaikennäköiset jumaluudet olkoon kiitettyjä, meillä on jälleen netti. Toki ilman toimivaa wifiä tai muita mukavuuksia, mutta kuitenkin. Kiitos Ganesha.

Olisi äärimmäisen turhauttavaa tässä ruveta summaamaan viime viikkojen seikkailuja pariin pirteään lauseeseen, niinpä en sitä tee. Ylipäätänsäkin täällä jotenkin on tullut erityisen vaikeaksi summata olotilaansa asteikolla ”miten menee”. Hyvin kai, koska en ole minkään erityisen kriisin partaalla ja elämä on mielenkiintoista. Ei kai niin hyvin, koska se odotettu tasapainotila ei edelleenkään ole saapunut. Vaihtelevasti, voisi olla rehellinen vastaus. Mutta sekin kuulostaa kaamean negatiiviselta, ihan niin kuin toipuisin jostain avioerosta tai läheisen kuolemasta, ja ääni väpättäen kertoisin että päivä kerrallaan tässä eletään...! Päättelee siitä sitten, perhana.

Netittömyydessämme kun on tätä ekstra-aikaa ollut miettiä, olen siis miettinyt (haha) sitä, miten tämä erasmustelu on kyllä stimuloivaa puuhaa. Älyllisesti siis. Tai ainakin tällainen surku-erasmustelu, jossa tequilabileitä on kovin harvoin. Vanha juttu, mutta minulle uusi: emigroituminen (vaikkakin väliaikainen) tarkoittaa sitä, että kaikista pienistäkin asioista elämässä tulee jotenkin kamalan kyseenalaisia, sattumanvaraisia ja hämmästyttäviä. Siinä sitä on pällistelemistä.

Asioita mitä olen lähiaikoina pällistellyt (ihan hirveä sana, tiedetään), on ollut mm. ranskalaisten naisten pukeutuminen. Kyllä, siinä patongin ja kroissantin jälkeen top kolme kliseisimmät asiat -listalla oleva käsite, aivan. Mutta mutta! Ne oikeasti pukeutuvat sillein niinku! Tylsästi ja klassisesti, mutta ah, AH, niin kadehdittavan vaivattoman elegantisti. Niinpä muovailuvahaluonteeni on taas kokenut äkkikäännöksen, ja sen sijaan että pyrkisin tästä lähtien hamaan hautaan saakka (kuten viimeksi vannoin) pukeutumaan persoonallisen jännittävästi, olen nyt luvannut muotijumalille alkaa ostaa ainoastaan laadukkaita, kauniita ja naisellisia vaatteita. Luulen tämän päätökseni kestävän korkeintaan siihen saakka kun pääsen Turun H&M:ään, mutta no matter. Hetken aikaa voin herkutella ajatuksella tulevasta elegantista minästäni.

No, tuli kuitenkin tässä kirjoittaessa tarve summailla asioita pirteästi. Voisin mainita sen häpeäntunteen, jota viime viikolla koin fonetiikan koehässäkän palautuksessa, kun sain varmaankin aika lähelle luokan huonoimman arvosanan. (Näin sivutietona: ranskan vokaalit ovat *erityisen* vaikeita kuulemma juuri suomalaisille. Että kiitos vaan tästäkin hyvästä.) Elämys kuitenkin sisuunnutti, joten ehkä saan itsestäni jotakin menestystä potkittua esiin seuraavaan kokeeseen mennessä.

Myös voisin kertoa täyttäneeni jokaiselle vaihto-opiskelijalle kuuluvan velvollisuuden, eli olleeni ekskursiolla. Bourgognen maaseutu oli huiman kaunista, vaikka satoi ja oli harmaata. Häpesin aikaisempia ajatuksiani siitä, kuinka Ranskassa ei muka tiedetä mitään kunnon ruskasta. (Ilmeisesti muuten muissa kielissä ei oikein ole ruskaa vastaavaa sanaa. Vai tietääkö joku jonkun?) Tapasin reissulla useamman mielenkiintoisen ihmisen, jotka kaikki olivat - TIETENKIN – amerikkalaisia. Hurjaa kyllä, siellä oli myös Vassarissa opiskeleva tyttö! Iih! (Jos nyt voi olla ettei joku muka tiedä, Vassar on yksi Seven Sistersistä. Ja juuri se laitos, jonka opiskelijoita haastattelin.) Ja jopa vielä jännittävämpää, mukana oli myös kaksi länsirannikon juutalaistyttöä. Intoni ”oikeiden jutskujen” haastattelemisesta johti nopeasti huomaamaan taas, millainen etninen umpio Suomi oikein onkaan. Ja kuinka umpioitunut itse olen.

Huh, tämä tällä erää. Kyllä tätä mutustelua taas seuraa lisää piakkoin.

hei kaikki,

mitä suurimmassa määrin elossa ollaan,mutta kodin netittömyydestä johtuen elossaolo ei vâlity näin blogin kautta. Eeli on täällä lainassa, mikä on tietysti huippua. Tanään mennään Orangerieen katsomaan Monet'ta, hiphei. Pariisi näyttää niin erilaiselta kun on turistina, ja pidän siitä. Metroa ja likaisia koulukâytäviä ehdin ihan tarpeeksi nähdä muutenkin.

Tämân positiivisuuspostauksen lopetan sanomalla, ettâ marraskuukin vaikuttaa tällä hetkellä niin miellyttävältä tulevaisuusnäkymältä kuin se vain vuoden huonoimmaksi kuuksi voi - kivoja rientoja ja vieraita. (Ei puhuta nyt siitä, ettâ silloin myös on oikeasti väsättäva 10-sivuinen essee.)

Torstaina Aixiin. Outoa nähdâ jotain muuta Ranskaa. En usko ettâ pariisislaiset edes uskovat sen (=muun ranskan) olemassaoloon.

Valitusta par excellence

Ärsyttää se kun en osaa olla tyytyväinen mihinkään. Ja toisaalta en osaa myöskään tehdä niitä asioita, jotka täyttäisivät jotkut naurettavat kriteerit, jotka sen tyytyväisyyden ehdoiksi olen asettanut. Hoh, kryptistä, tiedetään. Tässä nyt on lähinnä kyse niinkin banaalista asiasta kuin siitä, että mietin koko ajan etten saa vaihdostani kaikkea irti. Ja myös, tiedetään: minähän olin ensimmäisenä vannomassa etten ole niitä ihmisiä, jotka kirkkain silmin vakuuttavat että "erasmusvuosi oli elämäni parasta aikaa!". Järjellä ajatellen, miten se nyt voisikaan olla elämän tasapainoisin ja kirkkain kohta? Yhtä kulttuurishokkia koko homma. Mutta silti, kyllä tuo asenne on hiipiny alitajuntaan. Ihan kun joku pieni ukko istuisi olkapäällä ja hokisi korvaan että "nauti nyt, nauti nyt!"

Myös ärsyttää se, kun olen täällä liian vähän aikaa. Kuten vähän osasin aavistella (mutten kuitenkaan kokonaan tajunnut), puoli vuotta ei riitä mihinkään. Siinä vaiheessa kun luullakseni asiat alkaisivat vähän sujua ja elämä uomiintua, on lähdettävä kotiin. Ja vaikka ranskaolotila syvää angstia välillä aiheuttaakin, on aidosti ahdistavaa myös kuvitella melko pian jättävänsä Pariisin. Kuka hullu täältä nyt lähtisi? Enemmänkin haluaisin tuoda koko vanhan elämäni tänne. Ihmisiin tutustumisessa vaivaa myös se, kuinka nopeasti sitten olen jo muualla. Kertakäyttöihmissuhteita. Onneksi mitkään syvemmät tuttavuudet ovatkin tällä hetkellä aika minimissä.

Rakkaat lukijamassat, älkää kuitenkaan säikähtäkö. En ole mitenkään masennuksen suossa, pientä flunssa-alakuloa lukuunottamatta. Hyvää valitustilaisuutta ei vain voinut päästää käsistä. Viime viikolla olin niin sosiaalinen ja kiireinen, ehkä tämän viikon alkuun on taas jäänyt enemmän aikaa keräillä tällaisia teema-märinöitä. Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen, ajattelin nimittäin kohta palkita itseäni kekseillä ja teellä.

L'éducation, la chose la plus importante du monde.

Sunnuntai näköjään on otollinen päivä blogivuodatukseen.

Eilen meni oikein mukavasti synttäribileissä. Toisin kuin edellisenä iltana, en saanut mitään suurempia kielikriisejä ja tapasin useamman mukavan ihmisenkin. Leena ja tosi sympaattinen sveitsiläispoika saivat ihan hirveitä kiksejä kun löysivät yhteistä maaperää ruuan alueelta (puhuttaessa Pariisin argentiinalaisravintolan pihveistä tunnelma äityi jopa hysteeriseksi) ja le suisse lupaili kovasti järjestävänsä meille fondue-illan. Tämä ajatus myös herätti innostunutta kannatusta. Ah, ruoka.

Huomasin, etten ole vielä puhunut ollenkaan alkaneista opinnoista. No, kurssit vaikuttavat sekä a) oikein mielenkiintoisilta (kuten kurssi ranskaksi teksitetyistä ja dubatuista elokuvista ja yllättävää kyllä, fonetiikan kurssi), että b) ei nyt niin sytyttäviltä (kuten kurssi ranskalaisesta dokumentista). Ajattelin kuitenkin antaa vähemmänkin innostaville mahdollisuuden ennen lopullista tuomiota. Ilahduttavaa on, että kuullunymmärtäminen ei tuntunut kovin vaikealta tuollaisessa luentotilanteessa. Paljon hankalampaahan on yrittää jossain normaalissa sosiaalisessa tilanteessa arvailla mitä joku 1000km/h nopeudella puhuva pariisilaisretale oikein selittää. Plus nämähän (yliopistoretaleet) sitäpaitsi puhuvat ihanaa, selkeää yleiskieltä, mitä kukaan ei tietysti käytä normaalielämässään, mutta mitä ulkomaalaiset ymmärtävät parhaiten.

Ei-niin-ilahduttavaa oli saada tietää, että täällä todella pitää pisteidensä eteen väsätä kaikenmoisia esseitä ja muita kirjallisia töitä tai suullisia esitelmiä. Aion kuitenkin toistaiseksi pysyä positiivisena ja ajatella tätä oppimisen kannalta hyödyllisenä. Hah. Katsotaan mitä kirjoitan aiheesta joskus marraskuussa, deadlineien lähestyessä. Onneksi kuitenkin useimmat kurssit tuntuvat aiheensa puolesta mukavilta.

Hoh, katsotaan voisinko vielä saada jotenkin itsestäni irti tänään raahautua nauttimaan ilmaisista museoista. Vähän epäilen, sisällä on niin mukavan lämmintä ja ulkona sateista ja tuulista.

Tällä kertaa valkoinen yö

Ah, olen tänään ihastellut lähi-puistoamme Monceauta. Henk. kot. mielipiteenäni on, että se on kauniimpi kuin isommat ja kuuluisammat Tuiliers ja Luxembourg. Puistot täällä ovat, tietysti, ihan erilaisia kuin Suomessa, usein melko ankaran kurinalaisia ja noh, ranskalaisia. Monceau on kuitenkin sellainen vain hyvällä tavalla sellainen: löytyy lampia ja feikki-pylväikköjä, mutta myös leikkipaikkoja, sorsia ja kioski mistä tosiaan saa lettuja ja vohveleita. Tänään olin reipas, ja lettujen syömisen sijaan nautin puistoilusta lenkkeilemällä. Tunsin itseni kovin tasapainoiseksi.

Tämä viikko on mennyt muutenkin suhteellisen tasapainoisesti ja kiireisesti. Mitä nyt eilen meinasin saada aikaan super-laskuhumala-itsesäälikohtauksen (mikä pahinta, olematta humalassa), kun tunsin että ilmaisukykyni meluisassa baarissa, missä ihmiset puhuivat päälle, oli aika lailla nollan tietämillä. Ja se ettei saa ulkoiluttaa ajatuksiaan on tunnetusti elinalle kova paikka. Noh, jännä on nähdä tänään illalla ikään kuin aidossa ranskalaisessa illanviettoympäristössä kuinka selviän. Leenan mukana nimittäin pääsen kuokkimaan synttäreille, mikä on tietysti kivaa.

(Välihuomio: jos tuntuu, että tämä blogi koostuu vain ja ainoastaan sen päivittelystä, miten ranskantaitoni kulloinkin voivat, se ei ole ihme. Tätä aihetta nimittäin pohdin noin 10h vuorokaudesta ihan keskenänikin. )

Tänään olisi myös Nuit Blanche, vähän niin kuin Pariisin taiteiden yö. Toivottavasti siis ehdin vielä tänään illalla/yöllä liittyä johonkin niistä seurueista, jotka meinasivat tarjontaa katsastaa. Tänä vuonna teemana on ilmeisesti rautatieasemat: kaikilla kaupungin asemilla on hirveästi näyttelyjä, installaatioita, esityksiä, ym. Huomenna taasen on kuun ensimmäinen sunnuntai, kaupungin museoihin ilmainen sisäänpääsy. Vaikka tämän toteaminen on ehkä laimeinta ikinä, sanon silti että Pariisin kulttuurielämä yksinkertaisesti hengästyttää. Onneksi vaeltelin perjantaina Musée Carnavaletin eli kaupungin historiasta kertovan hulppean palatsin läpi. Enpähän tunne niin suurta syyllisyyttä, jos huomenna laiskottaa.

Oltuani ensimmäisen kuun siinä illuusiossa, että rahani jotenkin riittäisivät täällä elämiseen, kylmä totuus on nyt viimein iskeytynyt tajuntaan ja olen tiukalla säästökuurilla. Jos jollakin on siis ehdotuksia ruuista, joiden ainekset maksavat jotain kaksi euroa, vinkkejä otetaan innolla vastaan.

Keltainen ilta

Kaikki supercoolmusadiggarit varmasti irvistävät tästä, mutta Coldplayn Yellow on mielestäni ehkä universaalisti lohdullisin biisi. On niitä muitakin, mutta tämä ainakin mahtuisi kärkikolmikkoon. Täälläkin, henkisesti jos ei ehkä fyysisesti maailman toisella puolella, se saa aikaan ihan samanlaisen irrationaalisen mielihyvän, kuin joskus ilmeisen kauan sitten Turengissa.

Tämä viikko on kokonaisuudessaan ollut melko hyvä. Ensi viikon jälkeen uskallan sanoa, onko tila pysyvä. Viikonloppu etenkin sujui suorastaan niin kuin viikonloppujen tasapainoisessa elämässä kuuluisi sujua: perjantaina juopottelua, lauantaina Ikea ja sunnuntaina pyykkiä. Juopottelunkin voisi katsoa olleen opettavaista, meitä kun oli meidän neljän suomalaisen lisäksi myös britti Phil, jonka läsnäolo ikään kuin velvoitti puhumaan ranskaa (Vive la France, täällä todella englanti on toisarvoinen kieli). Kaikista tähän mennessä kokemistani puhumisympäristöistä tuo oli ehkä rentouttavin. Kieltämättä tietysti osansa oli runsaalla viinitarjoilulla. Bastillesta onnistuttiin myös löytämään baari jossa halvin oluttuoppi oli, tadaa, neljä euroa! Viikonlopun muut aktiviteetit hoituivat yhdessä Leena-kämppiksen kanssa. Ensin ajattelin jonkun niin positiivisen olevan huonoa materiaalia yhdessäasumiseen, mutta olin kovin väärässä. Meillä on mennyt oikein mallikkaasti, ja koska viikolla ei paljon törmätä, oli huippua ihan tehdäkin jotain yhdessä.

Siis vaikka hereillä koenkin olevani ihan jo perillä täällä, unissa olen tuskastuttavasti yhä uudestaan lähdössä. Näin varmaan viitenä yönä peräkkäin unta, jossa lievästi varioiden olin joko vasta lähdössä suomesta tai sitten palannut sinne hetkellisesti ja palaamassa pian Pariisiin. Olen herännyt niistä aina säännöllisesti pää pyörällä ja ärsyyntyneenä unen sisältöön. Vaikka tämä on niin kovin helposti tulkittavaa ja ymmärrettävää, tunnen silti aina välillä itseni naurettavaksi, kun pää ei pysty sopeutumaan näinkin väliaikaisiin ja hallittaviin elämänmuutoksiin. Toisaalta odotan myös ihan mielenkiinnolla, josko uneni jossain vaiheessa vaihtuvat kuvaamaan tätä paikkaa ja näitä ihmisiä. Tällä hetkellä te kaikki jotka olette suomessa - tai muualla – olette omineet alitajuntani.

Huomenna aamulla pitäisi alkaa ensimmäisen kurssin, aiheeltaan ranskalainen dokumentti. Unohdin ostaa vihon.

Pakottamista ja muuta

Hoh, mistä kertoa. Itse haluaisin aina puhua kaikista mahdollisista epävarmuuden tunteista mitä olen päivin mittaan kehitellyt, mutta olen huomannut, ettei se lopultakaan ole kovin hyväksi. Tämä viikko ei kuitenkaan ole alkanut kovin huonosti, vaikka eilen ilman omaa syytäni jouduin maksamaan 40e sakon metrossa liputta matkustamisesta. Minä, joka en koskaan uskalla matkustaa pummilla! Lopultakin tuo kyllä vitutuksen laannuttua lähinnä nauratti.

Eilen oli myös lukukauden erasmus-kursseille ilmoittautuminen. Se oli kaikkea sitä, mistä Sorbonne Nouvelle on jo nyt tullut meille tutuksi: kaoottista, huonosti järjestettyä ja vittumaista. Tämäkään ei kuitenkaan masentanut, koska olen jo alkanut hekumoida kakilla niillä reklamaatiomuodoilla joita aion tähän oppilaitokseen kohdistaa kun pääsen takaisin Suomeen. Oikeutettu viha on miellyttävä tunne, ja niinpä sitten yhdessä finskien kanssa taas eilen naureskeltiin asioiden tilalle.

Tänään taas sain ilmoittauduttua ihan oikeille kursseille, joka sujui ihmeen helposti - tosin tietenkään en läheskään kaikkia haluamiani saanut. Lukkarini vaikuttaa nyt hälyttävän kevyeltä, ottaen huomioon että tuosta pitäisi yli 20 pistettä tippua. Luulen että tähän on joku koira tai muu eläin haudattuna. Ilolla kuitenkin odotan ensi viikkoa ja lukukauden lupailtua alkamista. Jännä nähdä millaisia opetusmutoja nämä harrastavat. Toivn että olisi kovin interaktiivista, vaikkakin varmasti alussa kuolen järkytyksestä aina kun opettaja edes katsoo muhun päin. Pakottamalla oppii, se on tunnuslauseeni täällä!

Koska olen superhuolissani siitä liian vähäisestä harjoituksesta, mitä puhutusta ranskasta saan (siis omasta puheesta, miten tämä nyt pitäisi ilmaista?), olen taas tänään ja huomenna menossa sellaiseen keskustelukahvilaan. Toivottavasti on yhtä leppoisaa kun viime viikolla, tosin tällä kertaa toinen kieli on englanti.

(Tämän raapustin 21.9.)

Tänään olen juhlinut sunnuntaita olemalla tekemättä juuri mitään. Imuroin tosin, mutta tätä viittätoista minuuttia lukuun ottamatta päivän huippuhetki oli kun kävin ostamassa crêpe nutellan viereisestä puistokahvilasta. Muuten olen puisto-dataillut (ah ilmainen wifi) ja katsonut frendejä ranskaksi dubattuna (parhainta niissä on ehdottomasti kaikki ähinät ja äännähdykset, jotka myös on asiaankuuluvalla vakavuudella nauhoitettu), nyt mietin millähän itseäni viihdyttäisin. Kämppikseni Leena on supersiisti, joten koen nyt hienoista painetta pestä amme vuorollani. Se ei vaan juuri tunnu kovin houkuttelevalta.

Eilen sen sijaan olin kovinkin aktiivinen. Tarkoitus oli kanssa-erasmusten Renatan ja Tytin kanssa tutustua Opéra Garnieriin, kun kerta oli Pariisin ns. avoimien ovien päivä eli journée du patrimoine. Se ei kuitenkaan meille tuntemattomasta syystä ollut auki, mutta poispäin kävellessämme osuimme kuitenkin sekä teknoparaatiin (Scootteria Pariisin kaduilla! Ihanaa!) että isoon katukirppikseen. Pääsimme myös lopulta Luxembourgin palatsiin, joka oli, no, palatsi. Ihan hienoa oli kuitenkin nähdä Ranskan senaatin salle des seances ja muuta. Ja puisto tietysti oli ihana.

Luxembourgilta jatkoimme melkein suoraan iltarientoihin. Tapasimme Renatan melkein-tutun Vincentin ja tämän super-energiset kolmekymppiset kaverit, joiden kanssa seikkailimme muutamassa baarissa. Tämä tietysti oli ääri-mukavaa pienelle erasmukselle, joka kuitenkin niin harvoin pääsee natiivien kanssa laatuaikaa viettämään. Kiehtovaa oli huomioida baaritilanteen vaikutus ranskan puhumiseen: oli mukavan kevyttä harrastaa lauseenmuodostusta, kun ei tarvinnut kun mölähtää n. 1 ymmärrettävä sana, kun mitään muuta ei kukaan kuule kuitenkaan. Itkin kuitenkin katkeria kyyneliä baarihintojen takia. En koskaan varsinaisesti uskonut että joku maa oikeasti voisi olla Suomea kalliimpi, mutta Pariisin YHDEKSÄN euroa oluesta todistaa selvästi toista. Jessus. Luulen että ainoa vaihtoehto on juoda ensimmäisen baarikesän tyyliin hirveästi pohjia ja sitten pysytellä baarissa ainoastaan viinissä, se kun on ainut kestettävän hintainen juoma. Kaiken kaikkiaan kuitenkin, päivä oli oikein onnistunut lauantai.

Jotenkin olen kyllä innokas saamaan tietää mihin suuntaan minun ja Pariisin suhde oikein tässä kuukausien mittaan kehittyy. Ensimmäisinä päivinä täällä ajattelin jokusen kertaa: miksi kukaan menisi minnekään muualle? Miksi ihmeessä rakastaisi jotain muuta paikkaa? Täällähän on KAIKKI, ja niin paljon kauniimmin kuin muualla. Itsekin yllätyin tästä ajatuksesta, kun en varsinaisesti ollut Pariisista aiemmin mitenkään tulisesti pitänyt. Nyt sitten, vastoinkäymistenkin myötä, olen muistanut ajatella niitä toisia mielipiteitä, joiden mukaan Pariisi on kylmä, kova ja pöyhkeä. Onhan se. Mutta luulen että tällä hetkellä olen sitä mieltä näin kokonaisuudessaan, että Pariisi on ennen kaikkea haastava. Jos onnistuu raivaamaan itselleen sen oman kolon kaupungista ja oppimaan tulemaan toimeen sen kaiken peri-pariisilaisen vittumaisuuden kanssa, eikä yritä ahmaista koko kaupunkia kerralla – niin sitten. Sitten mitä, se jääköön nähtäväksi, prosessi on vielä kesken. Luulen että sinne olen kyllä silti kovasti matkalla.

tänään ei ihme kyllä märisytä

Hahaa, vinkistä opin että täältä tosiaan saa nämä aakkoset esiin ranskan trema-merkillä, se vaan on super-rasittavaa.

Eilen olin illalla, international-aktivoitumisohjelmani mukaisesti, sellaisessa ranska-saksa-espanja keskusteluillassa. Epäilyksistä huolimatta oli todella mukavaa, porukka oli juuri sopivan monipuolista (ranskalaisia, ranskassa pitkään asuneita ja juuri saapuneita niinkun mä) ja saksan puhumista puoli tuntia yritettyäni koin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni helpotusta saadessani vaihtaa kielen ranskaan, heh. Säälitti myös sellainen tosi kivan oloinen saksalaistyttö joka oli tullut ranskaan ihan elämäänelämään ranskalaisen poikkiksensa takia. Voin vain kuvitella kuinka kriisissa olisin itse silloin oppia nopeasti kieli. Tästä ulkomaalaisuuden ja kielipuolisuuden suuresta dilemmasta kirjoittaisin mieluusti enemmankin, mutta ehkä se jää siihen kun saan toivottavasti viikon päästä neti ihan OMAAN kotiin.

Tänään olen vähän vaellellut kaupoissa, löysin superihanien paikkojen keskittymän yllättäen Pigallelta, missä luulin olevan vain seksiluolia. Illalla olen sopinut ilmeisesti juopottelevani uusiseelantilaisen tytön ja sen kavereiden kanssa, saamme todellakin nähdä mitä siitäkin tulee. Voin ehka kuitenkin udella niiltä niitten maasta ja kuunnella hauskaa aksenttia.

Onneksi sopivan itse-preppaamisen ja suomalaisten myötätuntotuen avulla en kokenut mitään henkistä romahtamista kun selvisi - ihan odotetusti - etten ollut päässyt tänään alkavalle kurssille. Opiskeljakortin ja testitulosten kalastamisen jälkeen lähdimme kolmen suomalaisen kanssakärsijäni kanssa läheiseen brasseriaan syömään ja juomaan runsaasti roseeta hukuttaaksemme murheemme - tai ainkin tämä oli mun reissun pohjimmainen tarkoitus. Se kuitenkin toimi hyvin, kolme tuntia istuttuamme päätimme vielä lähteä Tytin kanssa myöhemmin leffaan, yö-Truffauttia. Voisin vähän tähän väliin hehkuttaa miten USKOMATTOMAT leffavarannot täällä on, joka päivän joka tunnille suurinpiirtein löytyisi jotain kiinnostavaa katsottavaa. Nytkin saatiin tuo leffalippu erikoistarjouksella: 3,5e, johon kuuluu myö huomisen Truffaut-näytös Les 400 coups! Tänään siis uusinta, eilen oli ainakin hyvin ilahduttavaa.

Olenkin nyt siis päättänyt yrittää järjestää itselleni tekemistä ja seuraa, kun kukaan muu sitä ei todellakaan näköjään tee. On todella outoa lukea esim. Ullan blogia joka on ihan täynnä kaikkea sellaista mitä ajattelin ekojen viikkojen erasmuksena olevan. En edelleenkään voi uskoa, etti Paris 3 ole järjestänyt yhden yhtä tutustumisiltaa/bileitä/whatever missä voisin asiaankuuluvasti halveksia espanjalaisten riekkumista (täällä muuten ei näköjään ole kuin saksalaisia ja italailaisia vaihtareita)- mitään tutorryhmien kaltaista luksusta en toki odottanutkaan. Ehkä tämä on kasvattavaa, täytyy oikeasti tehdä työtä oman viihtymisensä eteen. Välillä vaan vittuunnun suuresti, ettei mulle ole annettu edes mahdollisuutta elellä erasmus-kuplassa.

Tämä on kyllä yksi suuri valitusblogi. Ehkä muutosta asiaan seuraa 29. päivän paikkeilla, kun kurssit tällä kertaa *oikeasti* alkavat. Niistä olen kyllä ihan asiaankuuluvan innoissani. Ennen sitä yritän sitten huvitella miten nyt pystyn, ja on tässä toki vähän asioitakin hoidettavana sun muuta.

aamu-tuntemuksia

Tänä aamuna heräsin ensimmäiseen krapulaani Pariisissa. Se ei tuntunut erityisen miellyttävältä tässä vaihtuneessa ympäristössäkään.

Krapula tietysti johtui eilisillan riennoista, jotka taas johtuivat Martin ja serkkunsa Joonaksen Pariisi-visiitistä. Kolusimme baareja melko lähellä omaa opinahjoani, jossa ilmeisesti meidän lisäksi viihtyvät amerikkalaiset, niihin kun törmättiin runsain mitoin. (no oli siel niinku ranskalaisii kans) Martilla oli agressioita, mua lähinnä ilahdutti kun en itse joudu puhumaan amerikanenglantia äidinkielenäni.

Päivä oli sitä ennen ollut ihan suhteellisen onnistunut, käytiin Pompidoussa eli Beaubourgissa kuten sitä kuulemma kaikki täällä nimittää, ja järkytyin uudemman kerran sen valtavuudesta – kokoelmaripustusta ei kyllä mitenkään voi yhdellä kerralla nautittavasti nähdä (siis niin että oikeasti jäisi aikaa sulatella niitä töitä), puhumattakaan vaihtuvista näyttelyistä. Siksi onkin iloista, että olen täällä jonkin aikaa, voin vaikka joka kuukauden eka sunnuntai käveleksiä museon läpi uudestaan.

Viikonlopun Suomi-seurani on kyllä sillä tavalla ollut terveellistä, että se on auttanut unohtamaan ensi viikoista murehtimisen. Huomenna jo saankin tietää, olenko päässyt niille kahden viikon intensiivikursseille vai en. Jos en, täytyy hyvin nopeaan tahtiin alkaa miettimään mitä seuraavilla parilla viikolla itselläni teen. Harkitsin tosiaan jo, että lähtisin jo tässä vaiheessa poukkoilemaa vaikkapa kanaalin taakse, vaikkei Pariisikaan vielä todellakaan tuttu ole. En vaan millään jaksaisi olla täällä ikään kuin ”tekemättä mitään”, vaikka toki voisin erilaisia kulttuuririentoja harrastaa laidasta laitaan. Se vaan tuntuu tällä hetkellä niin pointittomalta, kun haluaisin vaan päästä ranskan oppimiseen ja normaaliin päiväjärjestykseen kiinni. Kiitos, Sorbonne Nouvelle, kun raahaat meidät tänne palloilemaan kolme viikkoa ennen kurssien alkua.

Ranskanoppimisesta tuli vielä mieleeni: oli myös ihan terapeuttista hoitaa asioimis- ja small talk keskusteluita ranskaksi jonkun muun ulkomaalaisen ollessa läsnä. Jotenkin kun olen yksin, olen paljon raaempi omia kielivajeitani kohtaan, mutta nyt tuntui että ehkä sitä jotakin on jo nyt oppinut – jos ei muuta niin ainakin paremmat vieraskieliset örähtelyt.

Bon, nyt taidan alkaa valmistautua pyykki- ja internetreissulleni. Ilmeisesti täällä ihan oikeasti ei käy laatun lähteä lenkkihousuissa kaupungille, oli sitä sitten menossa pyykille tai ei.

Ps: Kaikille kiinnostuneille bonuksena kuvia asumuksestani. Ylempänä kuvissa kotitaloni, oman huoneeni ikkuna siellä iiihan ylhäällä keskellä.

tassa siis ensimmaisten paivien satoa

4.9.08

Tässä jaksossa:

...Elina onnistuu lentämään oikeaan maahan ja kaupunkiin, kohtaa porvariston hillityn charmin, toivoo hysteerisesti olevansa paikallinen ja pelkää erivärisiä ihmisiä.

Tämä nyt sitten on se perinteinen ”huh, tähän saakka selvitty” –postaus. Kieltämättä myös niitä tunteita koin eilen illalla kun sain vihdoin valtaisan kapsakkilastini rahdattua viidenteen kerrokseen, jossa huoneeni sijaitsee. Lento sen sijaan oli ollut ihan onnellinen, varsinkin kun huomasin samassa koneessa istuvan kenenkäs muun kun erasmus-elämysten ykkösvihaajan, Frederic Dervinin. Sain tästä sattumasta runsaasti hupia. Monsieur Dervin oli myös ensimmäinen ihminen Pariisissa, jonka kanssa varsinaisesti puhuin ranskaa. Kai se näinkin toimii.

Kämppä sinänsä on mahtavan ihana, tai ainakin talo kokonaisuudessaan on sitä. Tämä on 17:ssa arrondissementissa, joka näiltä osin on hyperporvarillinen ja vauras. Minusta se on vaan ihanaa. Ranskalaisen eliitin vakoilemisessa kulutan onnellisesti kuukausia. Itse asunto tietysti on pieni ja vähän rupuinen – mutta vino katto ja parveke, joten kuka voisi välittää? Laitan kuvia tästä kaikesta heti kun johonkin järkevään internetpaikkaan pääsen. Vuokraemäntä asuntoineen ja koruineen on myös oma tarinansa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Tämän hyperporvarillisuuden lisäksi sain elovenakansalaisella sopivan lusikallisen toisenlaista Pariisia heti ensimmäisenä iltana. Seikkailin metron kanssa ensin jossain ilmeisesti Pigallen hoodeilla (ken ties) ja sitten vähän pidemmin Marais’n reunoilla. Siellä aidosti olin lievästi peloissani pimeillä kaduilla kaikkien niiden mustien ihmisten keskellä. Kuullostaa käsittämättömän idioottimaiselta kirjoitettuna, mutta itse asiassa oikein ilahduin näin puhtaan muukalaispelkoisesta ja rasistisesta tunteesta. Se oli niin jotenkin kirkas ja selvä, vailla sellaista kaunistelua mitä yleensä kaikkiin vääränlaisiin ajatuksiini eksyy. Mielenkiinnolla seuraan, mikä teoria korjaa voiton tässä tapauksessa – totunko heterogeeniseen ympäristöön ja suvaitsevaistun alta aikayksikön vai alanko kantaa omaa pikku raiskaustorvea (rapehorn, maailman koomisin keksintö <3 )mukana ja hälytän poliisin aina kun huomaan jonkun ruskeasilmäisen suuntaani katsovan? Ah, elävää antropologiaa. Vai olisiko sosiologiaa?

Hoh, onpa raportointia. Tässä ei tullut edes kerrottua siitä, kuinka näin Riinan ja Ciaranin ja se todellakin oli kotoisaa ja kuinka tänään olen tappanut itseäni masentumalla kaupoissa, joissa himoitsemani koristetyynyt ja pehmeät pyyhkeet maksavat à 50e. Ehkä ne olivat toisarvoisia asioita.

Nyt valmistaudun viettämään iltaa uudessa kodissani. Saamme nähdä mitä siitä tulee. A demain!

5.9.08

Äsken kävin haistelemassa Pariisin yötä parvekkeeltani. Se tuoksui mahtavalta, ja olin tosi häpeissäni, että olin täällä viidennen kerroksen suojissa kyhjöttämässä, enkä tekemässä ja olemassa siellä. Annoin itselleni kuitenkin anteeksi – niitä öitä varmasti tulee vielä. Nyt saan toistaiseksi olla pelästynyt vaihtarityttö ja kyhjöttää ihan rauhassa.

Sitä tänään olen kyllä muutamaan otteeseen ollut, nimittäin pelästynyt vaihtarityttö. Huikeasti inhoamani orpouden tunne hiipi tänään alkuillasta parin vastoinkäymisen (tietysti täysin mitättömän sellaisen) myötä, ja ennen kuin ehdin estää olin jo käynyt läpi tutun negatiivisen blaa-blaan. Vous savez, se mikä aina tulee uusissa ympäristöissä jossakin vaiheessa: miksi pitikään lähteä, kaikki on niin vaikeata, miksi en osaa ja pysty, blaa blaa. Raskainta ehkä on yrittää kaikin keinoin pysytellä sillä tavalla hyvässä mielenmaisemassa, ettei anna valtaa klassiselle poikaystävän ikävöinnille. Tiedän hyvin miten helppo olisi luisua sellaiseen tuntikausien ulisemiseen, jos vain itsensä antaisi.
Näissä fiiliksissä on se ilo, että olen varma niiden paluusta eri variaatioin pitkin ensimmäistä kuuta täällä, ja ehkä vielä sen jälkeenkin. Huoh. Ainakin ehtii harjoitella erilaisia psykologisia itsesäätelymenetelmiä.

Mutta rakkaat – tuhannet – lukijat, ällös peljätkö. Olen itseasiassa selvinnyt näistä ensi päivistä mielestäni ihan kiitettävästi. Tänäänkin selvisin kuopasta maagisella keinolla: lähtemällä ruokaostoksille. Kävi ilmi että lähi-Monoprix on varustettu kaikella sillä, mitä rikas ranskalainen kansanosa vain voi keksiä toivoa; on vakuumipakattuja mini-blinejä ja miehitetty äyriäis/kalatiski. Tarvitseeko edes mainita, että olin onneni kukkuloilla. Samalla reissulla piristi myös spottaamani lähi-kukkakauppa, sekä erittäin kiva ja ei-kuollut katu jota kävelin kotiinpäin. Asunnolle tultuani koin myös kotoisaa tunnelmaa kun kämppikseni, jolla oli tänään synttärit, tarjosi ennen uloslähtöään lasin punaista (muttei edes pahaa!) kuohuviiniä.

Kaikki tämä henkinen ylikierroksilla käyminen on hurjan väsyttävää. Aionpa siis heti kun vähänkin kehtaan vetäytyä aina-niin-ihanaan sänkyyn.

vammanappaimisto

huoh, kirjoitin pitkakin sepustuksen ensimmaisesta paivastani omalla koneella, enka tietenkaan muistanut ottaa muistitikkua mukaan internetkahvilaan. saatte, kaikki sadat lukijani, siis odotella ainakin huomiseen viela ennen pidempia infopaloja! lyhyeltaan voisi sanoa etta elossa ollaan, tanaankin.

Going, going, gone.

Argh, olen hirveässä suuntautumiskierteessä. En osaa enkä oikein haluakaan kauhistella tulevaa, vaikka pienestä ennakoimisesta voisi olla hyötyäkin. Olen sen sijaan tukeutunut tulevan asuinpaikkani häikäilemättömään idealisointiin ja sen ignorointiin, kuinka n. 12 tunnin päästä tiet eroavat poikaystävän kanssa - vaikkakin tosiaan hetkellisesti. Ehkä tämä on rangaistus tai palkinto siitä, miten yleensä huolehdin kaikki uudet tilanteet niin valmiiksi.

Olen kaksi päivää pakannut, ja se on ollut yllättävän mielyttävää. On jotenkin hauskaa puntaroida sitä, mikä omistamastani valtavasta tavaravuoresta on oikeasti edes etäisesti relevanttia sälää. Vähän sellainen autio saari -meininki.

Hoh. On kyllä hauskaa tehdä jotain mistä on niin paljon ennakko-odotuksia ja nähdä omin silmin niiden osoittautuvan JOHONKIN suuntaan tosiksi tai epätosiksi. Eipähän tarvitse enää pähkäillä.

Nyt ehkä hyvästelen vielä Wii Mario Kartin, jota ilman elämä tietysti on vajanaisempaa. Sitten uni ja muutto.

A Bientôt!

Vielä vanhassa

- siis maassa ja elämässä. Kahden päivän päästä lähden kokeilemaan uutta, joskin väliaikaisesti. Viisi kuukautta Ranskan pääkaupungissa, siitä tämä sivu kertoo: Elinan kuulumisia muille ja itselleen. Päätutka ja kulttuurishokkiluotain. Enjoy.