Heippa tyypit

(Tää siis kirjotettu lauantaina töissä, nyt vasta muistin postata.)

Mikä yllätys, etten ole saanut itsestäni taas pitkään aikaan irti mitään tekstiä. Viime postauksen jälkeen tuntuu vähän tyhmältä todeta ainakin osittaiseksi syyksi sen, että illatkin on aika hyvin olleen puuhakkaita - ehkä mun käsitykseni sosiaalisen ekskluusion tilastani on sittenkin vähän perusteeton, hmm.

Joku päivä tässä hekumoin kirjoittavani sellaisen ”päivä elämässäni” –tyylisen postauksen maanantaistani. Ei sillä, että tämä maanantai olisi ollut jotenkin erityisen katastrofaalinen, vaan yksinkertaisesti koittaakseni, jos itse pysytyisin sellaiseen maksalaatikkorealismiin, mitä aiemmin muilta bloggareilta haikailin. En varmaan jaksa sitä tähän väliin raapustaa, mutta oli mielenkiintoinen ajatusleikki yrittää kuvailla omaa päiväänsä ilman ihan itsestään taivaalta tippuvia herttaisuusnonparelleja - tai vaihtoehtoisesti pikku vastoinkäymisten humoristista paisuttelua. (Tai no joo, en kyllä voi kuvitella kertovani päivästäni ilman, että samalla saan vähän naureskella omalle meiningilleni.) Toteutan tämän vielä joskus, kun saan itseni motivoitua.

Äsken syynäsin jotain random-työpaikkailmoitusta ja vähän naureskelin, kun tajusin ajattelevani että ”nojoo, Madridin kulttuuri-instituutti, vähäx sen tarttee olla cool ja silleen”. Niin sitä turtuu tehokkaasti omaan ympäristöönsä, että kaikki muu alkaa heti hetken päästä vaikuttaa rutkasti eksoottisemmalta. Mä olen pahimmanlaatuinen tapaus tätä kun-saat-jotakin-et-enää-halua-sitä-kansaa, alan heti vähätellä saavutuksia sit kun ne on saavutettu ja pystyn aina olemaan sitä mieltä, että muiden elämä on jännempää. ONNEKSI toisaalta en ole mikään sairas ylisuorittaja ja sit vastapainoksi myös olen oudon ristiriitaisella tavalla välillä kummallisistakin jutuista suhteettoman innostunut ja vähään tyytyväinen. Siis tyyliin: hei kuinka hauskaa kirjoittaa tää kolmen rivin pätkä ja ITSE laittaa se nettisivuille tadaa ja hotellihuoneen varaaminenkin on oikeastaan aika jännää ihan kun olisin aikuinen ja TÄNÄÄN TILATAAN PIZZAA TÖIHIN MUN ELÄMÄ RULES.
Joo I know, mitä tulee persoonallisuusanalyyseihin, niin tää oli aika paska sellainen.

Nyt puoltoista tuntia töitä (jos vaikka vähän välillä niitä tekis) ja sit illalla ravintoloitsemaan ja SIT yhden päivän vapaa, halleluja.

Tätä taas

Ensin lista ranskan ilmauksista, joiden käyttöä on ERÄIDEN tätä blogia ylläpitävien henkilöiden VÄHENNETTÄVÄ, ennen kuin ympäristön ihmisten korvat alkaat liiasta rasituksesta vuotaa verta:
voila, ben, öö, trop sympa, merci, en fait, ca va, tu viens a quelle heure/ca commence a quelle heure/il faut le faire a quelle heure, je m’en vais, je vais verifier, juste un instant.

Seriously dudes, mun ranskankielinen osuus päivästä koostuu joku yhekskytprosenttisesti näistä jutuista. Tästä on pääteltävissä kolme asiaa: a) synonyymisanakirja olis tarpeen b) oon koko ajan epävarma kaikista kellonajoista c) olen ilmeisesti saanut jonkinlaisen ylikuormituksen asiakaspalveluasennetta viime vuosina, kun mun patenttivastaus toisen kiittäessä jostain on kiitos. Toisaalta ajoittain monotonisessa kieliympäristössä kivasti oppii arjen hyötyfraaseja, kuten tänään 436 kertaa toistamani ”Je suis désolée mais c’est déjà complet, et en plus il y a une trentaine de personnes sur la liste d’attente.” En siis ehkä osaa edelleenkään lennossa muodostaa konditionaalia menneessä muodossa, mutta ainakin osaan vaikka unissani pahoitella konsertin olevan täynnä, joosorivaanmösjöö.

Meilä siis oli instituutilla Esa-Pekka Salosen konsertti. Tästä seurasi hysteerisiä pieniä rouvia, jotka yrittäessään tunkea saliin meinasivat kampata meidän aivan-liian-ystävällisen ranskalaisen harjoittelijapojan. Hulluutta, sanon minä. E-P:stä näin lähinnä vilauksen kun oli liian kiire mulkoilla niitä agressiivisia tätejä, mutta kuulemma hianoa oli. Ehdin jo pelätä, että olin kypsynyt näihin iltamyöhään kestäviin työkeikkoihin, mutta tänään oli sellaista stressihysterian ja leppoisan hengailun sävyistä illanviettoa, joten lähdin taas kotiin hyvillä mielin.

Hassua, en oo ikinä ollut sellaisessa elämäntilanteessa, jossa työ muodostaa joku 80 prosenttia elämänsisällöstä. Ihan tietysti jo sen puolesta, että siellä näköjään saa aika kevyesti tätä aikaa kulumaan. Mutta vielä enemmän siltä kannalta, että mulla on aika vähäisesti elämää (jos sillä siis tarkoitetaan jotain muuta kuin Housen katsomista pastaa lusikoiden – missä sinänsä ei ole mitään vikaa) jota kamalasti odottaisin työajan ulkopuolella. Tää jotenkin kuulostaa kauhean ressukalta, mutta ei musta oikeastaan siltä tunnu, näin väliaikaisena ratkaisuna on enemmänkin sellainen social experiment –fiilis. Ja toisaalta oon sit suhteettoman ilahtunut kaikista riennoista, toisin kuin Turussa. (Joo ja sit aina välillä ajattelen Toshikoa, Iantoa ja Owenia sillein kohtalotoverin lämmöllä: nekin on omistautuneita työlleen, nekin tapaa päivittäin alieneita, nekin taistelee maailman kohtalosta…Ja joo, ihan oikeasti samaistuin. Epic fail.) Plus sit oikeasti tuolla on aika hauskaa ja aika jännää ja aika usein. Ja plus, anteeksi klisee, Pariisi.

Voi ei, nyt tää taas meni jotenkin tällaiseksi tää bloggaaminen. Samassa postauksessa tilitystä ja Torchwood-maininta. Ens kerralla tähtään taas semmoseen coolin minimalistiseen ilmaisuun ja annan itsestäni mysteerisen kuvan.