Mä elämästä laulan, sillä oonhan suoooomalainen

Hmm. Jotenkin tällä kertaa Ranskassa on tuo ulkosuomalaisuus yleensäkin tullut paljon konkreettisemmaksi ja käsitettävämmäksi hommaksi. Viimeksi olin tietty niin selkeästi eri katagoriassa, vaihtarina, erasmuksena, väli-olotilassa ja omassa kuplassa. (Vaikka täytyy taas Paris III:n muistoa kunnioittaen huomauttaa, että ei siellä kyllä juurikaan erasmus-maailmaa päässyt syntymään…Jos ei sitten mitään muutakaan maailmaa.) En silloin oikein tuntenutkaan ketään pidempään Ranskaan asumaan jääneitä ulkomaalaisia. Nyt suurin osa suomalaisista jotka täältä tunnen (ja tunnen niitä ihan yhtä paljon kun ranskalaisiakin, ai miten niin olen gettoutunut?) on maassa enemmän tai vähemmän pysyvästi, tai ainakin vailla tietoa tulevaisuudesta. Ja kun tuo instituutilla heiluminen on niin vaivaton tapa olla väliaika-ulkosuomalainen - sehän nyt on parista ranskalaisesta huolimatta käytännössä suomalainen työpaikka, joka vaan sijaitsee ulkomailla - niin tulee itsekin ajatelleeksi, että ”ei tää nyt niin kummallista olekaan”.

Mutta mutta. Totuushan on, että mulla ei oikeesti ole hajuakaan siitä, millaista todella olisi asua täällä pysyvämmin. Mun viiteryhmä täällä on mielettömän suomalainen: läheisimmät pariisikaverit on suomalaisia, facebookkaan koko ajan kaikkien suomalaisten tuttujen kanssa, mun poikaystävä on suomalainen. Kaikesta arjesta huolimatta olen edelleen lomalla täällä, vailla varsinaista tarvetta käsitellä mitään omaa identiteettiä tai etäisyyttä perheeseen ja muihin. En puhu kotona ranskaa minkään kiharatukkaisen miehekkeen kanssa (Joo se on selkeästi avain menestyneeseen pariisinoleskeluun: hanki hyvä sisustuselementtimies. Semmonen laiha ja cool mutta sympaattinen.) enkä joudu suuntautumaan mitään työnhakutuskaa varten. Tää tuntuu yksinkertaiselta nyt, koska olen valheellisesti pudottautunut yhteisöön, jossa ne, jotka ovat täällä pysyvämmin, ovat joutuneet ja joutuvat kyllä käymään läpi kaikkea sitä ahdistusta ja sopeutumista, mutta vaikka samaistun niihin nyt täällä ollessani, mun ei tartte mitään sitä puolta tuskailla. Tajuutteko yhtään mistä puhun? Tää kuulostaa jotenkin hirmu itsestään selvältä, mutta se johtuu siitä, etten saa sanottua sitä, mitä oikeestaan tarkoitan. Jotenkin yritän tavoitella ajatusta siitä, miten tällainen katsaus elämään muualla tietty paljastaa jotain asioita, ei siinä silti saa kuorotettua siihen oikeaan ulkomaalaisuuden todellisuuteen JUURI SIKSI ja vain siksi, että koko ajan tietää sen olevan väliaikaista. Se oikeesti muuttaa ihan kaiken. (Sanon minä, en tiedä mitä mieltä muut on.)

(Ceci dit, täytyy todeta, että asiat olisivat vielä huomattavasti enemmän ambivalentteja, jos ei olisi pitkäaikaista suhdetta Suomessa. Sillon oikeesti olisi nyt mahdollisuuden rajamailla, että yrittäisin etsiä täältä jotain, että harkitsisin jääväni pysyvämmin. Ja se sitten muuttaisi vähän tätä koko elämystäkin, luulen. Ja eikä tätä nyt pidä ottaa sillä tavalla, että kokisin olevani jotenkin rajoitettu nyt sit!)

(Hahaa, ihan vaan lesotakseni säästä lätkäisen tän tähän. Tälläistä oli kanaalin varressa jo joku kaks viikkoa sitten, nyt paljon vihreämpää mutta kuvaaja laiskempi. Noi on kuin jotain pieniä laumaeläimiä, noi pesistään kömpivät bobot jotka tota kanaalia reunustaa.)

8. Se hetki

Tätä kohtaa mietin runsaasti koko listan luettuani. Oli jotenkin mielettömän kihelmöivää tarkasti muistella kaikkia sellaisia – lähinnä hyviä kai, niin tän haluaisin käsittää – hekiä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet aivojen pohjalle lillumaan. Hirvitti mielettömän painoarvon antaminen vain jollekin yhdelle, niin päätin teitä rasittaa vallan useammalla. Nää nyt on kuitenkin aika lähiajoilta, johonkinhan se piti muistelu rajata!

2003

Joulukuu, istuttiin muutaman fanityttökaverin kanssa Hämeenlinnan vanhassa ja kulahtaneessa Maximissa Kuninkaan paluun ensi-illassa. Se leffa on niin saatanallisen pitkä, että teatteri oli oudosti päättänyt pitää siinä puolentoista tunnin kohdalla väliajan. Muistan olleeni jotenkin ihan suhteettoman kiitollinen siitä paussista: sain ikään kuin extra-hetken, jonka aikana tulla tietoiseksi siitä, kuinka mahtavaa olikaan nähdä miten se kaikki vuosien odotuksen jälkeen oikein päättyy. Niinkun kuvitella vielä nopeasti kertaalleen oman pään sisällä koko homma, ennen kuin siitä tuli ulkoista todellisuutta. Naurakaa vaan, te jotka ette ole meganörttejä! Mun mielestä tää jotenkin kuvaa täydellisesti mun suhdetta sekä fiktioon että maailmaan yleensä. Jätskiä syödessänikin olen aina ennakkoon huolissani siitä, että kohta se loppuu.

2005

Heinäkuu, olin ollut marketissa iltavuorossa, torkkunut normaalimeininkiin kassalla. Pukkarissa huomasin saaneeni turkulaiselta tutulta viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi sinne. Ensin hämmennyin, ja aloin sitten ihan hysteerisesti toivoa että ehkä olisinkin ymmärtänyt viestin oikein. Pyöräilin kotiin supervauhtia, heitin pyörän lukitsematta lähimpään puskaan ja säikäytin vanhempani ryntäämällä ovesta sisään ja karjumalla NETTI AUKI PERKELE. Löysin melkoisen nopeasti humanistisen valintakoetulosten linkin ja kappas vaan, oman nimeni hyväksyttyjen listalla. Muistan siinä yleisessä ilossa vanhempien huvituksen toistelemastani ”ne ihan oikeesti PITÄÄ MUSTA” lausunnosta, en oikein osannut suhtautua hommaan kovinkaan aikuisesti. Tuntui enemmänkin että nyt mut oli persoonana punnittu ja mitattu ja kelpoiseksi todettu. (Jälkeenpäin tietysti sitten kävi valitettavan selväksi, kuinka vähän tekemistä minkäänlaisella laadukkaalla persoonalla on yliopistokoulutuksen kanssa, mutta oh well.) Suurimmalle osalle sisään pääseminen on varmaan mitä suurin antikliimaksi, mä sen sijaan olin päiväkausia euforiassa ja samana iltana viinilasillisen jälkeen vallan kyynelten partaalla. Joo, en oo kovin cool.  Mut oli se hianoa sillon silti.

2006

Toukokuun eka, aamulla joskus neljän jälkeen. Istuttiin pitkän, humalaisen, euforisen, vielä enemmän humalaisen ja sitten laskuhumalaisen ja angstidraamaisen vapunaaton jälkeen lopulta ennen kotiinlähtöä pizzalla toisessa niistä Erikinkadun alun kebabpaikoista. Mun ääni oli illan aikana lähtenyt lähes kokonaan, ja kylmäkin oli. Odoteltiin siinä pizzojamme, ja jossain vaiheessa tajusin, että kaikesta itkuisesta draamasta ja tuntikausien juopottelun jälkimainingeista huolimatta olin jotenkin huikaisevan onnellinen ja tyytyväinen siinä pizzalla. Oltiin sisällä lämpimässä, olin uuden poikaystävän vieressä ja kohta olisin saamassa valtavan annoksen valuvaa juustoa ja valkosipulia. Ehkä mä vaan tykkään pizzasta tosi paljon, mutta muistan ton hetken tosi kirkkaasti.

Olisi kauhean kiva keksiä tähän loppuun joku samaa sarjaa oleva Hetki täältä Ranskasta tältä keväältä, mutta näin lähietäisyydeltä on vaikea nähdä, josko joku yksittäinen juttu oikeasti päätyy omaan nostalgiakuvakirjaan. Pieniä hetkiä toki on ollut: ekalla viikolla kotiin ajaminen metrolla, kun olin niin voitonriemuissani siitä, että uusi työ ei ollutkaan superpelottavaa ja tulisin selviämään ja olisin melkein kuin mikäkin ranskalainen uranainen. (Haha) Tai joku sellainen kerta, kun olen tajunnut, että on sellainen kotoinen ja normaali olo täällä, ei ahdistunut tai hysteerinen. Tai kun olen käynyt kokonaisen pitkän keskustelun ranskaksi, ilman että varsinaisesti missään vaiheessa koen kielellisesti mokanneeni pahasti. Tai kun töiden jälkeen ei tulekaan lähdettyä kotiin, vaan tie harhautuu luvatta työkavereitten kanssa jätskille tai syömään tai drinksulle, ja eihän sitä pitäisi, mutta oikeesti ei voisi vähempää harmittaa.

Hahaa, koska etukäteen lupasin eräässä keskustelussa tähänkin aiheeseen tarttua, teen sen.

5. Mitä on rakkaus?

Erään Suuren Runoilijan sanoin

I don't want anything more
Than to see your face when you open the door
You'll make me beans on toast and a nice cup of tea
And we'll get a Chinese and watch TV



Ps: Tää nyt ei siis ollut mikään pelkkä kaukokaihuu-fiilistely, muistan koomisesti herkistyneeni tuosta kertsistä ihan kotoisasti Suomessakin.

COME WITH ME IF YOU WANT TO LIVE!

Minun päiväni

9.30 Herään melko sikeästä unesta, olisin mieluusti nukkunut ainakin tunnin vielä. Ei auta, onneksi suihku on lähellä. Suihkuttelen ja rasvaan ja meikkaan, sitten alkaakin olla jo hoppu, joten hypin sukkahousuihin, pakkaan jumppavaatteita ja keittelen teevettä samanaikaisesti. Mätän kiireesti eilisen iltanapostelulta tarkoituksella aamulle jätettyjä mansikoita (joo! ei ollut kyllä mikään perussetti tää aamiainen) ja rahkaa samalla kun lueskelen ultratärkeitä asioita Ellestä.

10.32 Olisi pitänyt lähteä jo viisi minuuttia sitten työmatkalle, joten yritän ottaa aikaa kiinni juoksemalla toistuvasti punaisia päin. Kolme kilsaa sujuu kivasti, kun sää on vielä aurinkoinen, päällä ei ole liikaa ylöspäin hinautuva mekko ja mp3-soittimenkin olin taas muistanut ladata. Töihin pääsen ne viisi minsaa myöhässä.

13.00 Instituutille oli meidän muiden stagiairejen hämmästykseksi saapunut uusi parin kuukauden mittaisen pestin tekevä miespuolinen harjoittelija (jolla me ei oikein tehdä mitään, kai), joten päätetään juhlistaa tätä(kin) tapahtumaa tilaamalla jotain hyvää lounasta. Pahus ei ollut koskaan syönyt sushia, joten hirveällä vaivalla kaivetaan esiin jonkun intialaisen paikan yhteystiedot. Ihan hyvää kyllä oli, jee.

14.30 -> Loppuiltapäivä menee henksukokouksessa ja lievästi ympäriinsä palloillen – viime viikkojen kiireiden jälkeen on aikaa vähän pyöritellä peukaloitakin.

18.00 Pilates! Hullu kalifornialainen ohjaaja on aika herttainen, ja olen tuskasta huolimatta huomannut kauhukseni jopa pitäväni joistain osioista. Jossain vaiheessa ohjaajatyttö katsahtaa kesken puheensa meidän sarjakuvanäyttelyn takaseinään (pilatoidaan siellä salissa) ja toteaa että ”Huh, a pig with glasses”. Repeän keskenäni ihan törkeästi, kun eka ajatukseni on tietty että se viittaa sillä muhun.

19.55 Kotona, väsyneen metroilun ja patonkiostosten jälkeen. Laitan lounaalta jääneen palak paneerin jämät uuniin ja latailen noin kolmattatuhatta tänä keväänä katsomaani House-jaksoa. Pihistän huomiselle tarkoitettua patonkia ruuan seuraksi ja nauran Wilsonin ja Housen bromancelle

21.05 Puhun Eelin kanssa skypessä. En ole taas mukavimmillani, mutta ehkä silti mukavampi kuin eilen. Parempi kai kuitenkin tämä suunta.

21.30 -> Hukkaan aikaani netissä, näillä näkymin helposti vielä kahteen saakka. Ehkä voisin vielä viikkailla loput eilisen pyykeistä, jos nyt siis jotenkin jaksan vaivautua.

Hmm. Jotenkin tää kuitenkin kuulosti jonkun muun elämältä. Ehkä se johtuu tosta kaikesta reippaasta jumppailusta. Voin paljastaa, että hain kyllä viiden maissa tien toiselta puolelta jonkun sortin patisserien etten ihan kuolis kaikkeen siihen energiankulutukseen ja kalorinmenetykseen.

Lööv

Hahaa, kesäisän lämpimän ja mukavan touhukkaan vapaaviikonlopun kunniaksi peruutan taaksepäin tolla listalla, ja uskaltaudun kunnon sentimentaalisiin otsikoihin. Ne jotka on kiinnostuneita ainoastaan mun Ranska-kuulumisista, voi suosiolla skipata.

2. Eka rakkaus

Ensimmäisestä (ja hassua sanoa, mutta toivottavasti myös viimeisestä) ns. romanttisesta rakkaudesta on aika vähän mitään sellaista sanottavaa, minkä järkevästi osaisin muotoilla tai hyvillä mielin kehtaisin tänne vuodattaa. Hullua ja pelottavaa ja paras natural high ikinä. Ekat kuukaudet menee niin, että mikä tahansa vittumainen asia – bingon aamuvuoro – tuntuu kestettävältä, kun on niin jännää siellä pään sisällä. Rakastuneet ihmiset on saatanan rasittavia, tietty. Itse yritin olla coolin viileä ja tietoinen omasta ärsyttävyydestäni, mutta tosiasia on, että siinä tilassa ihminen ei oikein haluaisi puhua mistään muusta kuin siitä kuinka fantsu se toinen on.

Mutta tosiaan, rakkauksia nyt on niin monenlaisia. Kaupungeista Turku varmaan tulee elämäni loppuun saakka pysymään erikoissijalla sinä paikkana, jossa elin ekaa kertaa vähän niin kuin aikuisen elämää. Nuuskamuikkunen ja Tintti ja D’Artagnan ja myöhemmin kaikki mahdolliset frodot ja belgarionit ja mulderit ja iantot sun muut fiktiiviset tyypit on joka kerta olleet mielettömän voimakkaita uusia ihastuksia. Samoin mun mielestä hyvin lähelle rakastumista pääsee se tunne, kun huomaa jonkun uuden kaverin kanssa todella olevansa samalla aaltopituudella. Kun se on vielä aika tuntematon tyyppi, mutta puhuttavaa löytyy silti helposti monen tunnin ja/tai viinipullon verran, kun kaikki omatkin jutut on parempia ja persoona hetkellisesti säkenöivämpi.

Parempi näin, kurjaa olisi jos saisi rakastua ainoastaan pari hassua kertaa elämässään.

Tästä tykkään, tällaisista iltapäivistä ja alkuilloista, joita Pariisissa tuntuu osuvan kohdalle useammin kuin muualla. Tällaisista, jotka alkavat bussimatkasta konsulaattiin äänestämään (no sellaisia ehkä on aika harvoin), jatkuvat halvalla mojitolla kesäisen aurinkoisella terassilla ja venyttävät itsensä iltaan aterialla ja jaetulla viinikarahvilla samaisella terassilla. Koko ajan miettii, että ei pitäisi, rahat on loppu ja epäterveellistäkin on, mutta sitten toisaalta lankeeminen on sen parempaa ja alkuillan mini-känni entistä yllättävämpi. Ostin vielä hedelmäkarkkeja kotiin täydellistääkseni tämän vapaata viikonloppua enteilevän perjantain.

T:llä on blogissaan ihana ja kutkuttavan pitkä elämä-meemi, niitä entryjä on mahtava lukea, ja samalla himoitsen kirjoittaa juuri niistä aiheista. Ehkä voisin valikoida vaan muutaman ja tehdä niistä? (Oho, ilmeisesti en osaa muuta kun meta-blogittaa, eli puhua tästä kirjoittamisesta sen tekemisen sijaan...Maailman ankeinta.) En todellakaan osaa ja ETENKÄÄN uskalla ruveta tekemään koko raskasta hommaa, joten raukkamaisesti valikoin sit ne mitkä kehtaan. Tää on kohta 4.

Tätä olen syönyt tänään

(Haha, oikeesti tää ei oo mun mikään henk. koht. priorisointi, tää oikeesti vaan oli sen meemin eka kohta jonka kehtaan ottaa!)
Tänään heräsin, olin superväsynyt. Nukuin vielä kymmenen minuuttia, jolloin olin tietty jo myöhässä, mutta onneksi muistin että töissä oli vielä yksi aktivian myslijugurtti. Päästyäni töihin mätin siis sen naamaan juoruten samalla edellisen illan konserttihässäkän onnistumisesta työkavereitten kanssa, ja join samalla kupin kahvia. Lounaaksi päätettiin toisen köyhän harjoittelijan kanssa perjantain kunniaksi ottaa jotain vähän kalliimpaa, ja tuhlattiin lounassetelimme Paul-leipomon maalaiskanasalaattiin, jolle on täällä instituutissa muodustunut noitten muitten keskuudessa outo kultti. Alkupostauksessa kertasin työnjälkeisiä elämänkäänteitä, siellä edullisessa restossa seitsemännessä arrondissementissä söin superherkkuani, tryffelikermapastaa. Oikeesti, ihan sama muuten millaista se pasta on - tämäkin oli ihan kylmää - rakastan sitä jos siinä on tota tryffelimömmöä. Nyt siis kotiinpalatessani ostin karkkeja, joita parhaillani nassutan. Onneksi niitä ei voi ihan hirveesti liikaa syödä ennen kuin pahoinvointi kasvaa ylitsepääsemättömäksi.

Hah, täähän oli helppoa. Ei muuta kun vastailemaan noihin muihin "mitä rakkaus on" -tyyppisiin kysymyksiin...!

Edit.
Lätkäisen tähän vielä kuitenkin sit sen koko listan. Jos on kiihkeä halu kuulla mun selittävän jostakin näistä, niin saa yrittää ruohonjuuritason vaikuttamista.

Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 - Viimeinen hetki

mutta vain juuri ja juuri

…elossa siis. Niinkun tota blogin otsikkoa siis tarkoitin, niinkun, hiffatteko kuin nokkelaa? Mulla on kai jonkun sortin krapula kun päätäkin särkee, vaikka mielestäni en sitä edes ole ansainnut. Tää on ollut hullu viikonloppu, kaikennäköisiä kaveruksia Suomesta on Pariisissa visiitillä. Hassuja ja/tai mahtavia random-keikkoja, piknikkiä ja melkein hellettä (!!), outo kaljaisa iltatyövuoro ja vihdoin gravlaxia brunssilla ja epäkorrekti sunnuntaidebatti homouden jännittävyydestä. Nyt mä kuulostan ihan sellaisilta tietynlaisilta bloggareilta, mutta tää viikonloppu jotenkin ansaitsee tajunnanvirtakuvauksen. Oon kyllä nyt aika loppu, ihanalta tuntuu vaan maata vanha kunnon Jack sylissä.

…niin siis mun tietokoneen nimi on Jack.

Oon väsymyksestä huolimatta aika hyvällä tuulella, on sellainen tunne että on ainakin jossain määrin ote asioista ja ihmisistä, että jutut soljuu omalla painollaan. Töissä vaihtuu nyt vähän ihmiset, kun ihana Michaël lähtee ja tilalle tulee vissiin-ihan-kiva-sekin uusi ranskalainen stagiere-poika. Joka puhuu ruotsia. Vad the hell! Mutta haluaisinkin ajatella, että tää instituutti on kiva pesäpaikka kaikenlaisille marginaalisille tyypeille, niinkun, öö, me suomalaiset. Ja ruotsia puhuvat ranskalaiset. Ja ihmiset jotka kokee teeveesarjoista puhumisen seksikkääksi. Okei, no ehkä en hyvällä tahdollakaan voi näin valkoisena keskiluokkaisen heterona itseäni kauhean marginaalisena pitää, vaikka ehkä oliskin kiva välillä niin ajatella. Omassa hyperepäkorrektissa fantasiassani olisin algerialaisesta yliopistosuvusta, mun nimi olis Aïcha ja uhmaisin sterotypioita loistamalla joissain noista Grandes Écolesista ja menemällä naimisiin jonkun Jaquesin kanssa ja sit mulla olis kuitenkin aina sellainen tunne, että olen vähän erilainen Gillesin - eikun mikä olikaan Jaques – kavereiden seurassa, mutta sillein ylpeä siitä.

Ja juu juu, oikeesti varmaan maailman paskamaisinta olla pohjoisafrikkalainen Ranskassa, enkä suinkaan toivoisi kohtalokseni ikuista ylenkatsetta tietyiltä piireiltä. Mutta oikeesti, joskus istuessani metrossa taikinaisine valkoisine naamoineni, en voi olla toivomatta, että olisin joku, jolla olis kiinnostava alistettu etninen tausta ja tummat kiharat hiukset (niin kuin normaaleilla ihmisillä tuntuu olevan). Mitenhän ihmeessä tätä mun neuroosia vois kuvata, joku post-post-kolonialistinen inversiotrauma? On selvästi syy sille, miksi Stuff White People Like on mun mielestä niin hulvaton.