(OHOPS kirjoitin tän tekstin töissä jo, öö, viime perjantaina. Unohdin tietty sit postata, joten tässäpä siis tuntemuksia monen päivän takaa - ehkä ne nyt jo ovat erilaisia.)

Jasso. Niinkun olen jo eräille teistä päässyt narisemaan, olen taas päättänyt hankkia ihan hohtavan uudella tavalla neuroottisen suhtautumisen tähän Suomeenpaluuhässäkkään. Fiilisteltyäni monta viikkoa kaihossa armasta kotimaatani ja ennen kaikkea elämääni siellä, olen nyt sitten tullut siihen tulokseen, etten oikeestaan halunnutkaan lähteä takaisin. Pysähdys ja välitila (=Pariisi) hyvä, loppuelämä paha ja pelottava. Tai no ei, kyllä mä teidät kaikki edelleen haluan nähdä ja makaroonilaatikkokin innoittaa, mutku mutku. Sit siellä on KAIKKI. Työt ja opiskelut ja parisuhde ja kaverit ja ikuinen analyysikälätys ja herra paratkoon valmistuminen ja tuleva työnhaku ja työttömyys.

Nyt käsi ylös ne, jotka näki tämän vaiheen tulevan. No niin ajattelinkin. Olen antanut itselleni luvan suhtautua lapsellisesti asiaan vielä tämän viikon loppuun asti, jonka jälkeen kerään mielenterveyteni palaset ja pistän itseni ruotuun.

Vielä kun tällä blogilla on joku tarkoitus, voisin kertoa kai jotain kuulumisiakin. Meillä oli siis sitsit viime viikonloppuna, jee meni hyvin. Olin mekolailla hermostuksissa siitä, saataisinko hyvä tunnelma aikaan ja kaikki innostetuttua meininkeihin (unohtamatta hysteeristä ruoanlaittoäntäilyä ennen illan alkua), mutta ihanat työkaverini ja niiden ihanat avecit kunnostautuivat hauskanpidon saralla. I freely admit I was very, very drunk, sanois toi Rowley-setä. Hauskaa oli varmaan myös Securitaksen ukoilla, kun saivat vastaanottaa useampaan otteeseen ihania akrobaattisella känniranskalla soiteltuja puheluita sisältönään se, että ei me nyt ihan vielä ollakaan lähössä pois, älkää pliis vielä laittako häläreitä päälle tängjuu.