Ensin lista ranskan ilmauksista, joiden käyttöä on ERÄIDEN tätä blogia ylläpitävien henkilöiden VÄHENNETTÄVÄ, ennen kuin ympäristön ihmisten korvat alkaat liiasta rasituksesta vuotaa verta:
voila, ben, öö, trop sympa, merci, en fait, ca va, tu viens a quelle heure/ca commence a quelle heure/il faut le faire a quelle heure, je m’en vais, je vais verifier, juste un instant.
Seriously dudes, mun ranskankielinen osuus päivästä koostuu joku yhekskytprosenttisesti näistä jutuista. Tästä on pääteltävissä kolme asiaa: a) synonyymisanakirja olis tarpeen b) oon koko ajan epävarma kaikista kellonajoista c) olen ilmeisesti saanut jonkinlaisen ylikuormituksen asiakaspalveluasennetta viime vuosina, kun mun patenttivastaus toisen kiittäessä jostain on kiitos. Toisaalta ajoittain monotonisessa kieliympäristössä kivasti oppii arjen hyötyfraaseja, kuten tänään 436 kertaa toistamani ”Je suis désolée mais c’est déjà complet, et en plus il y a une trentaine de personnes sur la liste d’attente.” En siis ehkä osaa edelleenkään lennossa muodostaa konditionaalia menneessä muodossa, mutta ainakin osaan vaikka unissani pahoitella konsertin olevan täynnä, joosorivaanmösjöö.
Meilä siis oli instituutilla Esa-Pekka Salosen konsertti. Tästä seurasi hysteerisiä pieniä rouvia, jotka yrittäessään tunkea saliin meinasivat kampata meidän aivan-liian-ystävällisen ranskalaisen harjoittelijapojan. Hulluutta, sanon minä. E-P:stä näin lähinnä vilauksen kun oli liian kiire mulkoilla niitä agressiivisia tätejä, mutta kuulemma hianoa oli. Ehdin jo pelätä, että olin kypsynyt näihin iltamyöhään kestäviin työkeikkoihin, mutta tänään oli sellaista stressihysterian ja leppoisan hengailun sävyistä illanviettoa, joten lähdin taas kotiin hyvillä mielin.
Hassua, en oo ikinä ollut sellaisessa elämäntilanteessa, jossa työ muodostaa joku 80 prosenttia elämänsisällöstä. Ihan tietysti jo sen puolesta, että siellä näköjään saa aika kevyesti tätä aikaa kulumaan. Mutta vielä enemmän siltä kannalta, että mulla on aika vähäisesti elämää (jos sillä siis tarkoitetaan jotain muuta kuin Housen katsomista pastaa lusikoiden – missä sinänsä ei ole mitään vikaa) jota kamalasti odottaisin työajan ulkopuolella. Tää jotenkin kuulostaa kauhean ressukalta, mutta ei musta oikeastaan siltä tunnu, näin väliaikaisena ratkaisuna on enemmänkin sellainen social experiment –fiilis. Ja toisaalta oon sit suhteettoman ilahtunut kaikista riennoista, toisin kuin Turussa. (Joo ja sit aina välillä ajattelen Toshikoa, Iantoa ja Owenia sillein kohtalotoverin lämmöllä: nekin on omistautuneita työlleen, nekin tapaa päivittäin alieneita, nekin taistelee maailman kohtalosta…Ja joo, ihan oikeasti samaistuin. Epic fail.) Plus sit oikeasti tuolla on aika hauskaa ja aika jännää ja aika usein. Ja plus, anteeksi klisee, Pariisi.
Voi ei, nyt tää taas meni jotenkin tällaiseksi tää bloggaaminen. Samassa postauksessa tilitystä ja Torchwood-maininta. Ens kerralla tähtään taas semmoseen coolin minimalistiseen ilmaisuun ja annan itsestäni mysteerisen kuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti