Valitusta par excellence

Ärsyttää se kun en osaa olla tyytyväinen mihinkään. Ja toisaalta en osaa myöskään tehdä niitä asioita, jotka täyttäisivät jotkut naurettavat kriteerit, jotka sen tyytyväisyyden ehdoiksi olen asettanut. Hoh, kryptistä, tiedetään. Tässä nyt on lähinnä kyse niinkin banaalista asiasta kuin siitä, että mietin koko ajan etten saa vaihdostani kaikkea irti. Ja myös, tiedetään: minähän olin ensimmäisenä vannomassa etten ole niitä ihmisiä, jotka kirkkain silmin vakuuttavat että "erasmusvuosi oli elämäni parasta aikaa!". Järjellä ajatellen, miten se nyt voisikaan olla elämän tasapainoisin ja kirkkain kohta? Yhtä kulttuurishokkia koko homma. Mutta silti, kyllä tuo asenne on hiipiny alitajuntaan. Ihan kun joku pieni ukko istuisi olkapäällä ja hokisi korvaan että "nauti nyt, nauti nyt!"

Myös ärsyttää se, kun olen täällä liian vähän aikaa. Kuten vähän osasin aavistella (mutten kuitenkaan kokonaan tajunnut), puoli vuotta ei riitä mihinkään. Siinä vaiheessa kun luullakseni asiat alkaisivat vähän sujua ja elämä uomiintua, on lähdettävä kotiin. Ja vaikka ranskaolotila syvää angstia välillä aiheuttaakin, on aidosti ahdistavaa myös kuvitella melko pian jättävänsä Pariisin. Kuka hullu täältä nyt lähtisi? Enemmänkin haluaisin tuoda koko vanhan elämäni tänne. Ihmisiin tutustumisessa vaivaa myös se, kuinka nopeasti sitten olen jo muualla. Kertakäyttöihmissuhteita. Onneksi mitkään syvemmät tuttavuudet ovatkin tällä hetkellä aika minimissä.

Rakkaat lukijamassat, älkää kuitenkaan säikähtäkö. En ole mitenkään masennuksen suossa, pientä flunssa-alakuloa lukuunottamatta. Hyvää valitustilaisuutta ei vain voinut päästää käsistä. Viime viikolla olin niin sosiaalinen ja kiireinen, ehkä tämän viikon alkuun on taas jäänyt enemmän aikaa keräillä tällaisia teema-märinöitä. Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen, ajattelin nimittäin kohta palkita itseäni kekseillä ja teellä.