Hei ystävät (kuten myös satunnaiset hiipparit ja oudot stalkkerit).

Kaikennäköiset jumaluudet olkoon kiitettyjä, meillä on jälleen netti. Toki ilman toimivaa wifiä tai muita mukavuuksia, mutta kuitenkin. Kiitos Ganesha.

Olisi äärimmäisen turhauttavaa tässä ruveta summaamaan viime viikkojen seikkailuja pariin pirteään lauseeseen, niinpä en sitä tee. Ylipäätänsäkin täällä jotenkin on tullut erityisen vaikeaksi summata olotilaansa asteikolla ”miten menee”. Hyvin kai, koska en ole minkään erityisen kriisin partaalla ja elämä on mielenkiintoista. Ei kai niin hyvin, koska se odotettu tasapainotila ei edelleenkään ole saapunut. Vaihtelevasti, voisi olla rehellinen vastaus. Mutta sekin kuulostaa kaamean negatiiviselta, ihan niin kuin toipuisin jostain avioerosta tai läheisen kuolemasta, ja ääni väpättäen kertoisin että päivä kerrallaan tässä eletään...! Päättelee siitä sitten, perhana.

Netittömyydessämme kun on tätä ekstra-aikaa ollut miettiä, olen siis miettinyt (haha) sitä, miten tämä erasmustelu on kyllä stimuloivaa puuhaa. Älyllisesti siis. Tai ainakin tällainen surku-erasmustelu, jossa tequilabileitä on kovin harvoin. Vanha juttu, mutta minulle uusi: emigroituminen (vaikkakin väliaikainen) tarkoittaa sitä, että kaikista pienistäkin asioista elämässä tulee jotenkin kamalan kyseenalaisia, sattumanvaraisia ja hämmästyttäviä. Siinä sitä on pällistelemistä.

Asioita mitä olen lähiaikoina pällistellyt (ihan hirveä sana, tiedetään), on ollut mm. ranskalaisten naisten pukeutuminen. Kyllä, siinä patongin ja kroissantin jälkeen top kolme kliseisimmät asiat -listalla oleva käsite, aivan. Mutta mutta! Ne oikeasti pukeutuvat sillein niinku! Tylsästi ja klassisesti, mutta ah, AH, niin kadehdittavan vaivattoman elegantisti. Niinpä muovailuvahaluonteeni on taas kokenut äkkikäännöksen, ja sen sijaan että pyrkisin tästä lähtien hamaan hautaan saakka (kuten viimeksi vannoin) pukeutumaan persoonallisen jännittävästi, olen nyt luvannut muotijumalille alkaa ostaa ainoastaan laadukkaita, kauniita ja naisellisia vaatteita. Luulen tämän päätökseni kestävän korkeintaan siihen saakka kun pääsen Turun H&M:ään, mutta no matter. Hetken aikaa voin herkutella ajatuksella tulevasta elegantista minästäni.

No, tuli kuitenkin tässä kirjoittaessa tarve summailla asioita pirteästi. Voisin mainita sen häpeäntunteen, jota viime viikolla koin fonetiikan koehässäkän palautuksessa, kun sain varmaankin aika lähelle luokan huonoimman arvosanan. (Näin sivutietona: ranskan vokaalit ovat *erityisen* vaikeita kuulemma juuri suomalaisille. Että kiitos vaan tästäkin hyvästä.) Elämys kuitenkin sisuunnutti, joten ehkä saan itsestäni jotakin menestystä potkittua esiin seuraavaan kokeeseen mennessä.

Myös voisin kertoa täyttäneeni jokaiselle vaihto-opiskelijalle kuuluvan velvollisuuden, eli olleeni ekskursiolla. Bourgognen maaseutu oli huiman kaunista, vaikka satoi ja oli harmaata. Häpesin aikaisempia ajatuksiani siitä, kuinka Ranskassa ei muka tiedetä mitään kunnon ruskasta. (Ilmeisesti muuten muissa kielissä ei oikein ole ruskaa vastaavaa sanaa. Vai tietääkö joku jonkun?) Tapasin reissulla useamman mielenkiintoisen ihmisen, jotka kaikki olivat - TIETENKIN – amerikkalaisia. Hurjaa kyllä, siellä oli myös Vassarissa opiskeleva tyttö! Iih! (Jos nyt voi olla ettei joku muka tiedä, Vassar on yksi Seven Sistersistä. Ja juuri se laitos, jonka opiskelijoita haastattelin.) Ja jopa vielä jännittävämpää, mukana oli myös kaksi länsirannikon juutalaistyttöä. Intoni ”oikeiden jutskujen” haastattelemisesta johti nopeasti huomaamaan taas, millainen etninen umpio Suomi oikein onkaan. Ja kuinka umpioitunut itse olen.

Huh, tämä tällä erää. Kyllä tätä mutustelua taas seuraa lisää piakkoin.