foaming and other forms of self-expression

Vietin eilen falafel- ja lettuiltaa ekskursioamerikkalaisten kanssa. Ruoka oli lähes pelkästään hyvää, mutta muuten illanvietto herätti hyvin ristiriitaisia ajatuksia. Viisi mukana ollutta amerikkalaistyttöä olivat kaikki mukavia, varmastikin fiksuja ja sisäisesti sivistyneitä (haa, kerrankin sain tuon ujutettua lauseeseen! vakosamettihousuinen mies, kiitos tästä päähänpinttymästä) nuoria naisia. Mutta silti jotenkin tunsin aika lailla olevani etrangère, sanan kaikissa merkityksissä - vieras ja ulkomaalainen.
Hassua on, että lähes kaikki amerikkalaiset täällä ovat 20-vuotiaita. Selitys tähän on tietysti looginen, ne kun sopulien lailla massamuuttavat vaihtoon aina samaan aikaan kolmantena vuonna. Ja hauskintahan luonnollisesti on se, että 20-v maailmanmatkaaja on vielä kotimaassaan alaikäinen, ainakin siis alkoholin suhteen. Joten tästä osittain oudoksuntani: omasta vähäisestä iästäni huolimatta olen kuitenkin jokusen *laillisenkin* oluen ehtinyt juoda, joten vodka käsitteenä ei ihan sillein enää kauheesti kikatuta. Ja oikeasti, vaikka Suomi onkin pikku-amerikka, it's not the real thing. Tyhmät, pienet kulttuurijutut jättää mut aivan kylmäksi, siinä missä taas natiiveille jotkut pop-tarts leipäset ovat täynnä merkitystä. Hassua. Ja pisteenä i:n päälle, englantini tuntui eilen hurjan kököltä ja hitaalta, ehkä kiitos ranskan, ehkä yksinkertaisesti vain liian todellisen puhumisympäristön takis.

Tarkoitus nyt ei kuitenkaan varsinaisesti ollut taas VALITTAA. Piti vain mietiskellä illan mielenkiintoista omituisuutta. Ja kuten sanoin, lähes kaikki kuitenkin vaikuttivat hyviltä tyypeiltä, jotka voisin nähdä toistekin. Jos saan itsestäni irti, yritän kovasti järjestää vastineeksi jonkunlaisen patrioottisen suomi-illan jossa voidaan sitten porukalla fiilistellä asioita jotka eivät kiinnosta kuin suomlalaisia. Itse pikku nationalistina hykertelen jo valmiiksi.

Jos jaksaisin, vaahtoaisin ranskalaisten kirjailijoiden käsityksistä omasta kielestään; aihe, josta kuulen aina keskiviikkoisin ja viikko viikolta tulen agressiivisemmaksi. En nyt kuitenkaan taida tosiaan viitsiä, ja olisi se nyt vähän rankkaa teitäkin kohtaan rämpiä kaksi valitusmonologia läpi. Joten ehkä myöhemmin?

Vaikka moni asia ranskaksi ilmaistuna vaikuttaa musta rehellisesti sanoen lähinnä vaivalloiselta, täytyy myöntää että olen tykästynyt näitten tervehdyksiin. Ca va? Ca va bien et toi? Oui ca va. Ja näin on hoidettu mahdolliset avioerot ja läheisten kuolemat: hyvin menee. Ei ole tarkoitus olla kyyninen, oikeasti pidän siitä, että on joku patenttivastaus. Plus onhan siinäkin toki varioimisen varaa, itse ainakaan en voi joka kerta vastustaa kiusausta oikeasti ruveta kertomaan kuulumisia. Tämä johti miettimään, että hoituuko sama yhtä hyvin wie gehts ja how's it going -tyyliin? Varmaankin. Suomalaiset vaan eivät ole tätä ymmärtäneet, ja edelleenkin ovat koko ajan vaarassa joutua jonkun hallitsemattoman tietotulvan ylipyyhkimiksi utelemalla että "mitä kuuluu?" Huoh, tai sitten se on vaan minä. Hymiö.