Ranskani on parantunut. Kellot soikoon, kyyhkyset lentäkööt ja esiriput ynnä muut valinnaiset kankaat repeytykööt. Kiitos jeesus ruuasta, aamen. Tätähän tässä on odotettu kuin kuuta nousevaa, eikö? Kyllä vain, mutta kuten tämän miedon alustuksen pohjalta ehkä osasitte jo päätellä, en silti näe tähtiä ja ruusuja aina sulkiessani silmäni. Monen viikon jahkaamisen (tyyliin "voiko se olla, uskallanko ajatella") jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen että kyllä, edistystä on ilmassa - mutta oi niin hidasta ja tuskallista. Ennen lähtöä luulin, että olisin suurinpiirtein tällä keskustelutasolla heti alkujaan, tai ainakin sille pääsisin kevyesti ensimmäisen kahden viikon jälkeen. Tosiasiassa tähän sitten meni nyt ainakin nämä kolme kuukautta. Ja *tällä* siis tarkoitan jo olemassaolleiden kielitaitojen aktivoimista, ei niinkään uuden oppimista. Mutta ei nyt käsitetä väärin: olen toki kovin iloinen ja tyytyväinen tästäkin vähästä. Lupaan pyhästi, että tämän nöyrtymiselämyksen jälkeen kunnioitan ketä tahansa, joka on joskus oppinut puhumaan mitä tahansa kieltä, jota ei jo vauvana harjoitellut. Näin teen.

Luulen että elämä tällä hetkellä on ihan hyvää, ja se on aina hyvä. Olin ihan oudoissa tunnelmissa monta päivää, mutta nyt pää on taas selkeämpi. Tentit stressaavat, olen typerässä koukussa Buffyyn ja kulutan viikonloppuisin liikaa rahaa rientoihin - mutta se kaikki on kotiinpäin ja positiivista, koska elosta on mennyt sellainen ärsyttävän epätoivoinen (needy, sanoisivat nuo englanninkieliset) ote kaikkeen, sellainen takertuminen normaaliuteen. Se helpottaa. Uutuudenviehtätys kun usein lopulta toimii lähinnä itseään vastaan, kai.

Kurssilla, johon mainostin aikaisemmin olevani ärsyyntynyt (sellainen missä käsitellään ranskaksi kirjoittavia ei-syntyperäisiä kirjailijoita) katsottiin viimeksi pari pätkää sellaisesta banlieue-leffasta. "Banlieue" siis ranskalaisille merkitsee kaikkea sanojen lähiö - getto - suburb välistä ja vierestä - mutta kaikista eniten siihen yhdistyvät ne kuuluisat ongelmanuoret ja palavat autot. Kyllähän te tämän tiesitte, turhaan tässä saarnaan. Mutta pointti siis oli, että elokuvan ohjaaja oli halunnut säilyttää mahd. paljon siitä banlieue-puhetavasta omien hahmojensa dialogissa. Sellaista arabia-vaikutteista hullua vihaisenkuuloista säksätystä, ja mä olin niin myyty!(Olenhan mä nyt tuota puhetta aiemminkin kuullut, mutta nyt taas sain lähemmän muistutuksen) Olin niin kypsä siihen vanhaan roinaan, kuinka ranskaa kuvaillaan kauniiksi/älylliseksi/lyyriseksi/insert ärsyttävä ylistyssana kieleksi - no voi perkele, kieli se on siinä missä muutkin tanskasta swahiliin. Sen sijaan voin hyvin allekirjoittaa, että ranska on elävä, monipuolinen, perhanan hankala ja kiinnostava. Just tuollaisessa muodossa, ulkomaalaiselle lähes tunnistamattomana frarabiana se näyttäytyy mulle kaikista houkuttelevimpana, ei suinkaan sellaisessa Proust-kuosissa. (Vaikka kaikki kunnia sedälle itselleen toki.)

Wow, kaksi kieliangstausta per päivitys. Nyt menee lujaa. Kieliriehunnan teemasta voisi jatkaa vielä ja todeta, että ihan hirveää lukea omia tekstejään, joita ei ole jumankauta jaksanut edes oikolukea ennen kuin on ne läimännyt koko maailman luettavaksi. Blogittaminen taisi olla kyllä viimeinen virhe. Varsinkin kun ajattelee niitä älyllisen ja/tai kielellisesti kykenevän vaikutelman rippeitä, mitä sentään vielä ennen aloittamista joitakin oli suojana. Nojoo, ehkä tämä on vain karmaa siitä, että olen itse niin häpeämätön stalkkeri ja naureskelen muiden hölmöille vuodatuksille. Huoh.