Mietin tässä lauantai-illan ratoksi bloggaamisen ongelmia. Ja en nyt siis tarkoita itseäni ja omia väliaikaistuherruksiani (kerrankin), vaan vähän julkisempia ja viimeistellympiä ja kuvitetumpia ja lifestylempiä blokeja, niitä oikeita mitä kaikki lukee, siis. Erityisesti mietin tällä kertaa erästäkin vissiin aika suosittua Eevaa, jolla on tosi sulonen ja fiksu ja tyylikäs blogi. Mutta. Vaikka voin kuvitella näiden kaikkien eevamaisten bloggareiden olevan luonnossa oikeasti varmaan mahtityyppejä, en pääse sen yli, kuinka silkoisia ne niiden julkaisut on. Ihan niinkun sillon teininä, kun totesin Dawson’s Creekistä ahdistuneena että ”niiden ongelmatkin on hienompia kun mun hienot jutut”. Nojoo, en mä nyt ihan tota tällä kertaa oikeastaan tarkoita, mutta itse tunne on vähän sama.
Pahinta on jotenkin se, että nämä oikeasti skarpit ja tyylikkäät ihmiset tietää, että pelkä aurinko ja kukkamekot on aika ällöä ja epäuskottavaa, ja siksi niiden kirjoitukset on täynnä sellaista pehmeää itseironiaa ja oman epätäydellisyyden päivittelyä. Miksi tämä on pahinta? Kieltämättä perusteltua kysyä, hmm, joo. No siksi, että se ei yhtään auta. Se ei tunnu siltä, miltä arkiset failuret ja ärsyttävät puutteet oikeasti tuntuvat. Blogeihin jalostuu sellainen romanttisen komedian versio persoonasta, jossa viat muuttuu hauskoiksi oikuiksi ja bad hair day tarkoittaa paria luonteikkaasti vallatonta kiehkuraa otsalla. Räkä puuttuu. Ja nyt haluaisinkin kysyä: miten tässä näin kävi? Miten tultiin pateettisista päiväkirjavuodatuksista tähän? Okei, ehkä mä olen ainut, joka edelleen jaksaa hämmästellä tätä. Muille varmaan on selvinnyt aika päivää sitten, että tietysti muotiblogit sun muut on editoituja ja desinfioituja versioita oikeista ihmisistä niiden takana. Ja kyllä mäkin sen tajuan. Mutta en kyllä sen myötä myöskään voi samaistua niihin tyyppeihin. Dawsonin Joeyetakin aina inhosin. Ja inhoan vähän sellaista maailmaa, missä tuontyyppisestä blogittamisesta ja/tai elämisestä on tullut joku saatanan normi. (Huh kattokaa kiroilin, mä olen itse niin aito.)
Jos siis joku tietäisi sellaisen blogin missä syödään maksalaatikkoa ja kun on flunssa ei kietouduta ihanan lämpimään villahuiviin ja turvamekkoon, niin sitä lukisin mielelläni. Ihan vaan muistuttaakseni itselleni, että kaikki muut maailmassa ei eläkään 500 Days of Summer -maailmassa.
Tässä kaikki tällä kertaa. Ai niin, Pariisissa menee edelleen ihan hyvin. :)
2 kommenttia:
tyyppi asuu Pariisissa ja valittaa siitä että muiden elämässä on (muka)glamouria! Tosin mulla on varaa sanoa näin koska tiedän hyvin kuinka räkäistä elämä Pariisissa voi olla :)
Ja se Eeva ärsyttää muakin samoista syistä mutta sillä on kyllä siinä ruokablogissaan kieltämättä ihania ohjeita. Mut siellä puolella taas ärsyttää että miten se voi käyttää oikeaa voita ja kermaa ja herkutella kosolti ja siltikään se ei ole mikään sumopainija.
-Tytti
Hahaa, joo ei tää Pariisissa oleskelu yhtään vähennä mun kykyä tuntea kaikenlaista alemmuutta! :) Nojoo, mutta siis, en erityisesti kadehdi jonkun muun (blogi)elämän oletettua hienoutta, vaan oon vaan ärsyyntynyt siitä, miten se pitää esittää. Mutta kyllähän sä sen tajusitkin toki.
Oi ruokablogit, niillä on ihan oma utopiakategoriansa jossa tuorekorianteri virtaa.
Lähetä kommentti