(OHOPS kirjoitin tän tekstin töissä jo, öö, viime perjantaina. Unohdin tietty sit postata, joten tässäpä siis tuntemuksia monen päivän takaa - ehkä ne nyt jo ovat erilaisia.)
Jasso. Niinkun olen jo eräille teistä päässyt narisemaan, olen taas päättänyt hankkia ihan hohtavan uudella tavalla neuroottisen suhtautumisen tähän Suomeenpaluuhässäkkään. Fiilisteltyäni monta viikkoa kaihossa armasta kotimaatani ja ennen kaikkea elämääni siellä, olen nyt sitten tullut siihen tulokseen, etten oikeestaan halunnutkaan lähteä takaisin. Pysähdys ja välitila (=Pariisi) hyvä, loppuelämä paha ja pelottava. Tai no ei, kyllä mä teidät kaikki edelleen haluan nähdä ja makaroonilaatikkokin innoittaa, mutku mutku. Sit siellä on KAIKKI. Työt ja opiskelut ja parisuhde ja kaverit ja ikuinen analyysikälätys ja herra paratkoon valmistuminen ja tuleva työnhaku ja työttömyys.
Nyt käsi ylös ne, jotka näki tämän vaiheen tulevan. No niin ajattelinkin. Olen antanut itselleni luvan suhtautua lapsellisesti asiaan vielä tämän viikon loppuun asti, jonka jälkeen kerään mielenterveyteni palaset ja pistän itseni ruotuun.
Vielä kun tällä blogilla on joku tarkoitus, voisin kertoa kai jotain kuulumisiakin. Meillä oli siis sitsit viime viikonloppuna, jee meni hyvin. Olin mekolailla hermostuksissa siitä, saataisinko hyvä tunnelma aikaan ja kaikki innostetuttua meininkeihin (unohtamatta hysteeristä ruoanlaittoäntäilyä ennen illan alkua), mutta ihanat työkaverini ja niiden ihanat avecit kunnostautuivat hauskanpidon saralla. I freely admit I was very, very drunk, sanois toi Rowley-setä. Hauskaa oli varmaan myös Securitaksen ukoilla, kun saivat vastaanottaa useampaan otteeseen ihania akrobaattisella känniranskalla soiteltuja puheluita sisältönään se, että ei me nyt ihan vielä ollakaan lähössä pois, älkää pliis vielä laittako häläreitä päälle tängjuu.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
torstai 9. kesäkuuta 2011
Teksti-jossa-selitän-huonosti-asioita-jotka-ovat-itsestään-selviä
On ajoittain tosi outoa asua (vaikkakin väliaikaisesti) matkakohteessa. Nojoo, ihan oma juttunsa olisi varmaan pitää majaa jossain Venetsiassa tai Kanariansaarilla tms. mestoissa, jotka tuntuvat olevan olemassa ainoastaan turismikohteina, mutta kyllä tää Pariisikin aika korkealle nousee outouslistalla. Omituisinta ei todellakaan ole se, että työmatkallaan talloo kahdensadan japanilaisen ja kolmensadan amerikkalaisen päälle – se nyt on vaan hetkellisesti kiroilututtava yksityiskohta. OIKEASTI kummallista on se, kun asuu pitkälti omassa unelmiensa reissukohteessa, ja tuntee sieltä käsin arkikypsyynnystä ja matkakuumetta. Joojoo insert erasmusklisee nro 542 ”on se hassua kun ulkomaillakin arki on arkea lip lap lip lap”, sitä en nyt ihan tässä hakenut.
Hassua tässä on nimenomaan tietoisuus siitä, miten jos olisin nyt Suomessa voisin hyvin kuvitella lähteväni takaisin Pariisiin, ja sit se olis täysiverinen loma. Kävisin yhtälailla Fnacissa ja söisin traiteur-kiinalaista, ja silti olisi loma. Tai miten välillä kun raahustan kotiin, katselen mielettömällä kaiholla ilta-aurinkoisia terasseja ja voin melkein MAISTAA miltä ne ihan samat kadut ja terassit tuntuis ja näyttäis jos olisin niitä kävelemässä viikonloppureissulla. Mutta vaikka se loma-Pariisi on ihan siinä sormien ulottuvissa, ei siitä oikein millään pysty saamaan otetta. ELLEI. Tässä on yksi onnellinen poikkeus, ja se on lomaisat vieraat. Siis sellaiset, jotka on oikeesti tosi innoissaan oleskelustaan täällä ja joille roseen lipittäminen juuri niillä aurinkoisilla terdeillä on mahtavinta ikinä (no kenelle se nyt ei olisi). Pari viikkoa sitten, kun N ja S oli täällä, koin ajoittain tällaisia riemunpurkauksia lomasielussani: jee mikä ihana aurinko ja ihana Seine, onpas nättejä leivoksia ja hieno kirkko, jne. Kiitos tytsät, siksikin oli mahtavaa.
Mutta tämän teeman alle sopiva tähän mennessä isoin outous oli silti ehkä viime torstaina, kun junailin takaisin Nizzasta Pariisiin. Oltiin juuri vietetty Eelin kanssa ihana sen yllä mainitun roseeviinin täyteinen raukea viikko siellä, oli kurja tulla kotiin. Tulin siis ulos Gare de Lyonille melkoisissa melankolioissa, ja hopla!: aurinko paistaa, kaikilla on vapaapäivä, alkukesä, ravintolat ja joenvarret täynnä ihmisiä. Tunsin itseni vähän oudoksi kun kipitin pikapikaa pimeään loukkooni istumaan ja ulostauduin ainoastaan hakemaan viereisestä korttelista ison kasan epäilyttävää lohtusushia. Mut joo, kai ne erasmuskliseet on oikeassa ja mä en ole vaan vielä oppinut läksyäni.
Kaihoitsen myös tässä vaiheessa hurjan ärsyttävästi kotiin Turkuun. Silmät kosteina visioin Auran rantaa ja Samppalinnaa ja herra paratkoon omaa olohuonettani. Onko mitään tyhmempää, kysyn. Mutta niin kai se menee, jos on tälläinen pölö, aina täytyy jotain nostalgisoida. Ällös peljätkö silti, rakas valtava lukijakuntani. On se Pariisi edelleenkin mahtava. Ehkä viimeisen kuukauden haasteeni on yrittää kaihota tänne jo etukäteen.
Ps: Tänään kun vietin mahti-illan teatterissa (näytelmä oli sävyiltään vähän jotenkin itsarisylviaplathia 16-vuotiaille, mutta kaunis ja hallittu) ja thai-paikassa syömässä (ah kookosmaidon comeback), niin muistin taas, että kivojen asioiden tekeminen hyvässä seurassa saa myös näkemään Pariisin toisessa valossa. Ehkä ei niinkään lomaisena, mutta jotenkin mahdollisuuksia täynnä. Joka kadunkulmassa jollekulle tulee mieleen että joo tuollakin pitäis vielä käydä, tossa ihan lähellä on kiva baari, ja toikin elokuva mitä tuolla näytetään oli tosi kiinnostava, niin ja mites se yks brunssipaikka mistä puhuttiin.
Hassua tässä on nimenomaan tietoisuus siitä, miten jos olisin nyt Suomessa voisin hyvin kuvitella lähteväni takaisin Pariisiin, ja sit se olis täysiverinen loma. Kävisin yhtälailla Fnacissa ja söisin traiteur-kiinalaista, ja silti olisi loma. Tai miten välillä kun raahustan kotiin, katselen mielettömällä kaiholla ilta-aurinkoisia terasseja ja voin melkein MAISTAA miltä ne ihan samat kadut ja terassit tuntuis ja näyttäis jos olisin niitä kävelemässä viikonloppureissulla. Mutta vaikka se loma-Pariisi on ihan siinä sormien ulottuvissa, ei siitä oikein millään pysty saamaan otetta. ELLEI. Tässä on yksi onnellinen poikkeus, ja se on lomaisat vieraat. Siis sellaiset, jotka on oikeesti tosi innoissaan oleskelustaan täällä ja joille roseen lipittäminen juuri niillä aurinkoisilla terdeillä on mahtavinta ikinä (no kenelle se nyt ei olisi). Pari viikkoa sitten, kun N ja S oli täällä, koin ajoittain tällaisia riemunpurkauksia lomasielussani: jee mikä ihana aurinko ja ihana Seine, onpas nättejä leivoksia ja hieno kirkko, jne. Kiitos tytsät, siksikin oli mahtavaa.
Mutta tämän teeman alle sopiva tähän mennessä isoin outous oli silti ehkä viime torstaina, kun junailin takaisin Nizzasta Pariisiin. Oltiin juuri vietetty Eelin kanssa ihana sen yllä mainitun roseeviinin täyteinen raukea viikko siellä, oli kurja tulla kotiin. Tulin siis ulos Gare de Lyonille melkoisissa melankolioissa, ja hopla!: aurinko paistaa, kaikilla on vapaapäivä, alkukesä, ravintolat ja joenvarret täynnä ihmisiä. Tunsin itseni vähän oudoksi kun kipitin pikapikaa pimeään loukkooni istumaan ja ulostauduin ainoastaan hakemaan viereisestä korttelista ison kasan epäilyttävää lohtusushia. Mut joo, kai ne erasmuskliseet on oikeassa ja mä en ole vaan vielä oppinut läksyäni.
Kaihoitsen myös tässä vaiheessa hurjan ärsyttävästi kotiin Turkuun. Silmät kosteina visioin Auran rantaa ja Samppalinnaa ja herra paratkoon omaa olohuonettani. Onko mitään tyhmempää, kysyn. Mutta niin kai se menee, jos on tälläinen pölö, aina täytyy jotain nostalgisoida. Ällös peljätkö silti, rakas valtava lukijakuntani. On se Pariisi edelleenkin mahtava. Ehkä viimeisen kuukauden haasteeni on yrittää kaihota tänne jo etukäteen.
Ps: Tänään kun vietin mahti-illan teatterissa (näytelmä oli sävyiltään vähän jotenkin itsarisylviaplathia 16-vuotiaille, mutta kaunis ja hallittu) ja thai-paikassa syömässä (ah kookosmaidon comeback), niin muistin taas, että kivojen asioiden tekeminen hyvässä seurassa saa myös näkemään Pariisin toisessa valossa. Ehkä ei niinkään lomaisena, mutta jotenkin mahdollisuuksia täynnä. Joka kadunkulmassa jollekulle tulee mieleen että joo tuollakin pitäis vielä käydä, tossa ihan lähellä on kiva baari, ja toikin elokuva mitä tuolla näytetään oli tosi kiinnostava, niin ja mites se yks brunssipaikka mistä puhuttiin.
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
Taru Elinan Viikosta
Okei. Rehellisyys ja realismi ovat toki toivottavia ominaisuuksia, mutta joku raja sentään: en rupee päivän asua esittelemään sinä ainoana päivänä viikkokausiin, kun en aio itseäni kämppäni ulkopuolelle kammeta ollenkaan. Tai ehkä sekin vielä menisi, ellei huomenna olisi pyykkipäivä ja tänään päällä kotipaita, jossa on valtaisa kastiketahra keskellä rintaa. Huomenna siis uusi yritys mahdollisesti KUVAN KANSSA ou jee. Täytyy ehkä testailla sellasta Nelliina-posea.
Sen sijaan tein tämän loputtoman pitkäksi venähtäneen viikkokatsauksen, jonka kohdalla haluaisin aivan toisesta yhteydestä poimitun lainauksen muodossa todeta että ”this is sort of like being able to swallow an entire hot dog at once: impressive, in a way, but my God, why?”
13. Tällä viikolla
Maanantaina oli normi työpäivä, mutta sain sushia jee. Keittiösulake ei ollut kokenut mysteeristä jälleensyntymää vaan oli kotona edelleen palanut (mikä ei tietenkään ollut tässä vaiheessa selvä, muutoinhan olisin voinut uudelleenvaihtaa sen saamarin paskiaisen eikä olisi tarvinnut kutsua lipevää vuokraisäntää) josta ärtyneenä kulutin lounassetelin lähikiinalaiseen. Ja varmaan katsoin ERää, voisin aika huoletta veikata.
Tiistaina oli iloa ilmassa instittuutilla, nimittäin oli jälleen aika avajaiskutsujen lähettämisen. Siinä siis Elinakin kiltisti liimasi ja lajitteli useamman reippaan tunnin ajan. Meillä oli myös avautunut kolmen päivän DesignTori, mikä oli mukavaa ja toi eloa meininkiin. Illalla eloa oli vähän liikaakin jonkun sortin avajaiskoktailissa: jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan me harjoittelijat juoksimme tukka putkella keittiön ja salin väliä riipimässä ihmisiltä puolityhjiä laseja käsistä, kun meillä ei niitä vinettolaseja tunnu olevan tarpeeksi. Tämän jälkeen poistuimme toipumaan koettelemuksesta parille kaljalle tuttujen ja vähemmän tuttujen seurassa. (Ja lipevä vuokraisäntä oli korjannut sulakkeen! Helei.)
Keskiviikkona heti töitten jälkeen kahdeksalta kipitettiin työkavereitten ja yhden ex-sellaisen kanssa Henrikin luokse sen äidin HULPPEAAN työsuhdeasuntoon Pariisin kalleimmassa kaupunginosassa katsomaan Suomen peliä. Meinasin pyörtyä ovella, kun näin sen paikan järkyttävän koon ja Henrikin äidin meille laittamat patongit ja juustot ja shamppikset ja mansikat. Oikeesti, oli vaikea päättää ollako sairaalloisen kateellinen siitä kaikesta vai sairaalloisen kiitollinen yhden illan todellisuuspaosta. Valitsin jälkimmäisen. Suomi hävis, mutta oli niitä mansikoita ja eiffel-näkymä, niin en sillein jaksanut sitä itkeskellä.
Torstaina kävin Jennin kanssa zumbaamassa ja olin tyytyväinen itseeni, joskin järkyttynyt siitä, kuinka suurta huijausta se laji on. Saamarin bailatinokopio. Illalla varmaan, öö, katsoin Erää ja puhuin skypessä? Ihan näin villin veikkauksen heittääkseni.
Perjantaina mietin töissä sellaisia keskeisiä asioita, kuten miten ”draamakäsikirjoitus” tai ”kenttävahtimestari” käännettäisiin ranskaksi. Kotimatkalla tein tarkoitushakuista shoppailua ja sainkin jopa Zarasta hameen ostettua, halleluja. Sen sijaan rue de Rivolin H&M saa mun puolesta haistaa paskan, ei alelaaria ja kurjia myyjiä. Illalla torkuin koneen ääressä.
Lauantaina olin yllätys pyllätys taas töissä. Instituutilla oli herttainen kahden (ranskalaisen ja suomalaisen siis) lukiolaiskvartetin yhteiskonsertti, oli hurjaa nähdä 15-16 -vuotiaita jotka on LAHJAKKAITA eikä vain pölöjä. No oli ne vähän sillen pölöjäkin, ja yksi näytti liikuttavasti Harry Potterin juutalaisserkulta. Päivä hupsahti aika näppärästi niissä järjestelyissä, ja illalla kirmattiin jälleen lätkäkatsomoon. Pienen säädön jälkeen saatiin pizzaakin tilattua, oooh aaaah se oli superhyvää. Viiniä imimme innolla, mutta villeimmätkin meistä lähti jo yhden maissa kotiin.
Tähän mennessä sunnuntaina herättyäni lopulta siinä yhden maissa olen mopannut ja siivonnut (!!), harrastanut koti-pilatesta (kuten kolmena muunakin päivänä tällä viikolla, I’m a machine baby), jutellut äitienpäivän kunniaksi äiskän kanssa skypessä, syönyt ricottapastaa, kokannut huomiseksi ja ylihuomiseksi töihin ruokaa ja muutoinkin käyttäytynyt kuin mikäkin sunnuntaisuorittaja. Ajattelin ottaa vahingon takaisin makaamalla loppupäivän sängyllä ja vaikka lukemalla fanfictionia ja katsomalla liikaa Teho-osastoa.
Sen sijaan tein tämän loputtoman pitkäksi venähtäneen viikkokatsauksen, jonka kohdalla haluaisin aivan toisesta yhteydestä poimitun lainauksen muodossa todeta että ”this is sort of like being able to swallow an entire hot dog at once: impressive, in a way, but my God, why?”
13. Tällä viikolla
Maanantaina oli normi työpäivä, mutta sain sushia jee. Keittiösulake ei ollut kokenut mysteeristä jälleensyntymää vaan oli kotona edelleen palanut (mikä ei tietenkään ollut tässä vaiheessa selvä, muutoinhan olisin voinut uudelleenvaihtaa sen saamarin paskiaisen eikä olisi tarvinnut kutsua lipevää vuokraisäntää) josta ärtyneenä kulutin lounassetelin lähikiinalaiseen. Ja varmaan katsoin ERää, voisin aika huoletta veikata.
Tiistaina oli iloa ilmassa instittuutilla, nimittäin oli jälleen aika avajaiskutsujen lähettämisen. Siinä siis Elinakin kiltisti liimasi ja lajitteli useamman reippaan tunnin ajan. Meillä oli myös avautunut kolmen päivän DesignTori, mikä oli mukavaa ja toi eloa meininkiin. Illalla eloa oli vähän liikaakin jonkun sortin avajaiskoktailissa: jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan me harjoittelijat juoksimme tukka putkella keittiön ja salin väliä riipimässä ihmisiltä puolityhjiä laseja käsistä, kun meillä ei niitä vinettolaseja tunnu olevan tarpeeksi. Tämän jälkeen poistuimme toipumaan koettelemuksesta parille kaljalle tuttujen ja vähemmän tuttujen seurassa. (Ja lipevä vuokraisäntä oli korjannut sulakkeen! Helei.)
Keskiviikkona heti töitten jälkeen kahdeksalta kipitettiin työkavereitten ja yhden ex-sellaisen kanssa Henrikin luokse sen äidin HULPPEAAN työsuhdeasuntoon Pariisin kalleimmassa kaupunginosassa katsomaan Suomen peliä. Meinasin pyörtyä ovella, kun näin sen paikan järkyttävän koon ja Henrikin äidin meille laittamat patongit ja juustot ja shamppikset ja mansikat. Oikeesti, oli vaikea päättää ollako sairaalloisen kateellinen siitä kaikesta vai sairaalloisen kiitollinen yhden illan todellisuuspaosta. Valitsin jälkimmäisen. Suomi hävis, mutta oli niitä mansikoita ja eiffel-näkymä, niin en sillein jaksanut sitä itkeskellä.
Torstaina kävin Jennin kanssa zumbaamassa ja olin tyytyväinen itseeni, joskin järkyttynyt siitä, kuinka suurta huijausta se laji on. Saamarin bailatinokopio. Illalla varmaan, öö, katsoin Erää ja puhuin skypessä? Ihan näin villin veikkauksen heittääkseni.
Perjantaina mietin töissä sellaisia keskeisiä asioita, kuten miten ”draamakäsikirjoitus” tai ”kenttävahtimestari” käännettäisiin ranskaksi. Kotimatkalla tein tarkoitushakuista shoppailua ja sainkin jopa Zarasta hameen ostettua, halleluja. Sen sijaan rue de Rivolin H&M saa mun puolesta haistaa paskan, ei alelaaria ja kurjia myyjiä. Illalla torkuin koneen ääressä.
Lauantaina olin yllätys pyllätys taas töissä. Instituutilla oli herttainen kahden (ranskalaisen ja suomalaisen siis) lukiolaiskvartetin yhteiskonsertti, oli hurjaa nähdä 15-16 -vuotiaita jotka on LAHJAKKAITA eikä vain pölöjä. No oli ne vähän sillen pölöjäkin, ja yksi näytti liikuttavasti Harry Potterin juutalaisserkulta. Päivä hupsahti aika näppärästi niissä järjestelyissä, ja illalla kirmattiin jälleen lätkäkatsomoon. Pienen säädön jälkeen saatiin pizzaakin tilattua, oooh aaaah se oli superhyvää. Viiniä imimme innolla, mutta villeimmätkin meistä lähti jo yhden maissa kotiin.
Tähän mennessä sunnuntaina herättyäni lopulta siinä yhden maissa olen mopannut ja siivonnut (!!), harrastanut koti-pilatesta (kuten kolmena muunakin päivänä tällä viikolla, I’m a machine baby), jutellut äitienpäivän kunniaksi äiskän kanssa skypessä, syönyt ricottapastaa, kokannut huomiseksi ja ylihuomiseksi töihin ruokaa ja muutoinkin käyttäytynyt kuin mikäkin sunnuntaisuorittaja. Ajattelin ottaa vahingon takaisin makaamalla loppupäivän sängyllä ja vaikka lukemalla fanfictionia ja katsomalla liikaa Teho-osastoa.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Mä elämästä laulan, sillä oonhan suoooomalainen
Hmm. Jotenkin tällä kertaa Ranskassa on tuo ulkosuomalaisuus yleensäkin tullut paljon konkreettisemmaksi ja käsitettävämmäksi hommaksi. Viimeksi olin tietty niin selkeästi eri katagoriassa, vaihtarina, erasmuksena, väli-olotilassa ja omassa kuplassa. (Vaikka täytyy taas Paris III:n muistoa kunnioittaen huomauttaa, että ei siellä kyllä juurikaan erasmus-maailmaa päässyt syntymään…Jos ei sitten mitään muutakaan maailmaa.) En silloin oikein tuntenutkaan ketään pidempään Ranskaan asumaan jääneitä ulkomaalaisia. Nyt suurin osa suomalaisista jotka täältä tunnen (ja tunnen niitä ihan yhtä paljon kun ranskalaisiakin, ai miten niin olen gettoutunut?) on maassa enemmän tai vähemmän pysyvästi, tai ainakin vailla tietoa tulevaisuudesta. Ja kun tuo instituutilla heiluminen on niin vaivaton tapa olla väliaika-ulkosuomalainen - sehän nyt on parista ranskalaisesta huolimatta käytännössä suomalainen työpaikka, joka vaan sijaitsee ulkomailla - niin tulee itsekin ajatelleeksi, että ”ei tää nyt niin kummallista olekaan”.
Mutta mutta. Totuushan on, että mulla ei oikeesti ole hajuakaan siitä, millaista todella olisi asua täällä pysyvämmin. Mun viiteryhmä täällä on mielettömän suomalainen: läheisimmät pariisikaverit on suomalaisia, facebookkaan koko ajan kaikkien suomalaisten tuttujen kanssa, mun poikaystävä on suomalainen. Kaikesta arjesta huolimatta olen edelleen lomalla täällä, vailla varsinaista tarvetta käsitellä mitään omaa identiteettiä tai etäisyyttä perheeseen ja muihin. En puhu kotona ranskaa minkään kiharatukkaisen miehekkeen kanssa (Joo se on selkeästi avain menestyneeseen pariisinoleskeluun: hanki hyvä sisustuselementtimies. Semmonen laiha ja cool mutta sympaattinen.) enkä joudu suuntautumaan mitään työnhakutuskaa varten. Tää tuntuu yksinkertaiselta nyt, koska olen valheellisesti pudottautunut yhteisöön, jossa ne, jotka ovat täällä pysyvämmin, ovat joutuneet ja joutuvat kyllä käymään läpi kaikkea sitä ahdistusta ja sopeutumista, mutta vaikka samaistun niihin nyt täällä ollessani, mun ei tartte mitään sitä puolta tuskailla. Tajuutteko yhtään mistä puhun? Tää kuulostaa jotenkin hirmu itsestään selvältä, mutta se johtuu siitä, etten saa sanottua sitä, mitä oikeestaan tarkoitan. Jotenkin yritän tavoitella ajatusta siitä, miten tällainen katsaus elämään muualla tietty paljastaa jotain asioita, ei siinä silti saa kuorotettua siihen oikeaan ulkomaalaisuuden todellisuuteen JUURI SIKSI ja vain siksi, että koko ajan tietää sen olevan väliaikaista. Se oikeesti muuttaa ihan kaiken. (Sanon minä, en tiedä mitä mieltä muut on.)
(Ceci dit, täytyy todeta, että asiat olisivat vielä huomattavasti enemmän ambivalentteja, jos ei olisi pitkäaikaista suhdetta Suomessa. Sillon oikeesti olisi nyt mahdollisuuden rajamailla, että yrittäisin etsiä täältä jotain, että harkitsisin jääväni pysyvämmin. Ja se sitten muuttaisi vähän tätä koko elämystäkin, luulen. Ja eikä tätä nyt pidä ottaa sillä tavalla, että kokisin olevani jotenkin rajoitettu nyt sit!)
(Hahaa, ihan vaan lesotakseni säästä lätkäisen tän tähän. Tälläistä oli kanaalin varressa jo joku kaks viikkoa sitten, nyt paljon vihreämpää mutta kuvaaja laiskempi. Noi on kuin jotain pieniä laumaeläimiä, noi pesistään kömpivät bobot jotka tota kanaalia reunustaa.)
Mutta mutta. Totuushan on, että mulla ei oikeesti ole hajuakaan siitä, millaista todella olisi asua täällä pysyvämmin. Mun viiteryhmä täällä on mielettömän suomalainen: läheisimmät pariisikaverit on suomalaisia, facebookkaan koko ajan kaikkien suomalaisten tuttujen kanssa, mun poikaystävä on suomalainen. Kaikesta arjesta huolimatta olen edelleen lomalla täällä, vailla varsinaista tarvetta käsitellä mitään omaa identiteettiä tai etäisyyttä perheeseen ja muihin. En puhu kotona ranskaa minkään kiharatukkaisen miehekkeen kanssa (Joo se on selkeästi avain menestyneeseen pariisinoleskeluun: hanki hyvä sisustuselementtimies. Semmonen laiha ja cool mutta sympaattinen.) enkä joudu suuntautumaan mitään työnhakutuskaa varten. Tää tuntuu yksinkertaiselta nyt, koska olen valheellisesti pudottautunut yhteisöön, jossa ne, jotka ovat täällä pysyvämmin, ovat joutuneet ja joutuvat kyllä käymään läpi kaikkea sitä ahdistusta ja sopeutumista, mutta vaikka samaistun niihin nyt täällä ollessani, mun ei tartte mitään sitä puolta tuskailla. Tajuutteko yhtään mistä puhun? Tää kuulostaa jotenkin hirmu itsestään selvältä, mutta se johtuu siitä, etten saa sanottua sitä, mitä oikeestaan tarkoitan. Jotenkin yritän tavoitella ajatusta siitä, miten tällainen katsaus elämään muualla tietty paljastaa jotain asioita, ei siinä silti saa kuorotettua siihen oikeaan ulkomaalaisuuden todellisuuteen JUURI SIKSI ja vain siksi, että koko ajan tietää sen olevan väliaikaista. Se oikeesti muuttaa ihan kaiken. (Sanon minä, en tiedä mitä mieltä muut on.)
(Ceci dit, täytyy todeta, että asiat olisivat vielä huomattavasti enemmän ambivalentteja, jos ei olisi pitkäaikaista suhdetta Suomessa. Sillon oikeesti olisi nyt mahdollisuuden rajamailla, että yrittäisin etsiä täältä jotain, että harkitsisin jääväni pysyvämmin. Ja se sitten muuttaisi vähän tätä koko elämystäkin, luulen. Ja eikä tätä nyt pidä ottaa sillä tavalla, että kokisin olevani jotenkin rajoitettu nyt sit!)
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
8. Se hetki
Tätä kohtaa mietin runsaasti koko listan luettuani. Oli jotenkin mielettömän kihelmöivää tarkasti muistella kaikkia sellaisia – lähinnä hyviä kai, niin tän haluaisin käsittää – hekiä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet aivojen pohjalle lillumaan. Hirvitti mielettömän painoarvon antaminen vain jollekin yhdelle, niin päätin teitä rasittaa vallan useammalla. Nää nyt on kuitenkin aika lähiajoilta, johonkinhan se piti muistelu rajata!
2003
Joulukuu, istuttiin muutaman fanityttökaverin kanssa Hämeenlinnan vanhassa ja kulahtaneessa Maximissa Kuninkaan paluun ensi-illassa. Se leffa on niin saatanallisen pitkä, että teatteri oli oudosti päättänyt pitää siinä puolentoista tunnin kohdalla väliajan. Muistan olleeni jotenkin ihan suhteettoman kiitollinen siitä paussista: sain ikään kuin extra-hetken, jonka aikana tulla tietoiseksi siitä, kuinka mahtavaa olikaan nähdä miten se kaikki vuosien odotuksen jälkeen oikein päättyy. Niinkun kuvitella vielä nopeasti kertaalleen oman pään sisällä koko homma, ennen kuin siitä tuli ulkoista todellisuutta. Naurakaa vaan, te jotka ette ole meganörttejä! Mun mielestä tää jotenkin kuvaa täydellisesti mun suhdetta sekä fiktioon että maailmaan yleensä. Jätskiä syödessänikin olen aina ennakkoon huolissani siitä, että kohta se loppuu.
2005
Heinäkuu, olin ollut marketissa iltavuorossa, torkkunut normaalimeininkiin kassalla. Pukkarissa huomasin saaneeni turkulaiselta tutulta viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi sinne. Ensin hämmennyin, ja aloin sitten ihan hysteerisesti toivoa että ehkä olisinkin ymmärtänyt viestin oikein. Pyöräilin kotiin supervauhtia, heitin pyörän lukitsematta lähimpään puskaan ja säikäytin vanhempani ryntäämällä ovesta sisään ja karjumalla NETTI AUKI PERKELE. Löysin melkoisen nopeasti humanistisen valintakoetulosten linkin ja kappas vaan, oman nimeni hyväksyttyjen listalla. Muistan siinä yleisessä ilossa vanhempien huvituksen toistelemastani ”ne ihan oikeesti PITÄÄ MUSTA” lausunnosta, en oikein osannut suhtautua hommaan kovinkaan aikuisesti. Tuntui enemmänkin että nyt mut oli persoonana punnittu ja mitattu ja kelpoiseksi todettu. (Jälkeenpäin tietysti sitten kävi valitettavan selväksi, kuinka vähän tekemistä minkäänlaisella laadukkaalla persoonalla on yliopistokoulutuksen kanssa, mutta oh well.) Suurimmalle osalle sisään pääseminen on varmaan mitä suurin antikliimaksi, mä sen sijaan olin päiväkausia euforiassa ja samana iltana viinilasillisen jälkeen vallan kyynelten partaalla. Joo, en oo kovin cool. Mut oli se hianoa sillon silti.
2006
Toukokuun eka, aamulla joskus neljän jälkeen. Istuttiin pitkän, humalaisen, euforisen, vielä enemmän humalaisen ja sitten laskuhumalaisen ja angstidraamaisen vapunaaton jälkeen lopulta ennen kotiinlähtöä pizzalla toisessa niistä Erikinkadun alun kebabpaikoista. Mun ääni oli illan aikana lähtenyt lähes kokonaan, ja kylmäkin oli. Odoteltiin siinä pizzojamme, ja jossain vaiheessa tajusin, että kaikesta itkuisesta draamasta ja tuntikausien juopottelun jälkimainingeista huolimatta olin jotenkin huikaisevan onnellinen ja tyytyväinen siinä pizzalla. Oltiin sisällä lämpimässä, olin uuden poikaystävän vieressä ja kohta olisin saamassa valtavan annoksen valuvaa juustoa ja valkosipulia. Ehkä mä vaan tykkään pizzasta tosi paljon, mutta muistan ton hetken tosi kirkkaasti.
Olisi kauhean kiva keksiä tähän loppuun joku samaa sarjaa oleva Hetki täältä Ranskasta tältä keväältä, mutta näin lähietäisyydeltä on vaikea nähdä, josko joku yksittäinen juttu oikeasti päätyy omaan nostalgiakuvakirjaan. Pieniä hetkiä toki on ollut: ekalla viikolla kotiin ajaminen metrolla, kun olin niin voitonriemuissani siitä, että uusi työ ei ollutkaan superpelottavaa ja tulisin selviämään ja olisin melkein kuin mikäkin ranskalainen uranainen. (Haha) Tai joku sellainen kerta, kun olen tajunnut, että on sellainen kotoinen ja normaali olo täällä, ei ahdistunut tai hysteerinen. Tai kun olen käynyt kokonaisen pitkän keskustelun ranskaksi, ilman että varsinaisesti missään vaiheessa koen kielellisesti mokanneeni pahasti. Tai kun töiden jälkeen ei tulekaan lähdettyä kotiin, vaan tie harhautuu luvatta työkavereitten kanssa jätskille tai syömään tai drinksulle, ja eihän sitä pitäisi, mutta oikeesti ei voisi vähempää harmittaa.
2003
Joulukuu, istuttiin muutaman fanityttökaverin kanssa Hämeenlinnan vanhassa ja kulahtaneessa Maximissa Kuninkaan paluun ensi-illassa. Se leffa on niin saatanallisen pitkä, että teatteri oli oudosti päättänyt pitää siinä puolentoista tunnin kohdalla väliajan. Muistan olleeni jotenkin ihan suhteettoman kiitollinen siitä paussista: sain ikään kuin extra-hetken, jonka aikana tulla tietoiseksi siitä, kuinka mahtavaa olikaan nähdä miten se kaikki vuosien odotuksen jälkeen oikein päättyy. Niinkun kuvitella vielä nopeasti kertaalleen oman pään sisällä koko homma, ennen kuin siitä tuli ulkoista todellisuutta. Naurakaa vaan, te jotka ette ole meganörttejä! Mun mielestä tää jotenkin kuvaa täydellisesti mun suhdetta sekä fiktioon että maailmaan yleensä. Jätskiä syödessänikin olen aina ennakkoon huolissani siitä, että kohta se loppuu.
2005
Heinäkuu, olin ollut marketissa iltavuorossa, torkkunut normaalimeininkiin kassalla. Pukkarissa huomasin saaneeni turkulaiselta tutulta viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi sinne. Ensin hämmennyin, ja aloin sitten ihan hysteerisesti toivoa että ehkä olisinkin ymmärtänyt viestin oikein. Pyöräilin kotiin supervauhtia, heitin pyörän lukitsematta lähimpään puskaan ja säikäytin vanhempani ryntäämällä ovesta sisään ja karjumalla NETTI AUKI PERKELE. Löysin melkoisen nopeasti humanistisen valintakoetulosten linkin ja kappas vaan, oman nimeni hyväksyttyjen listalla. Muistan siinä yleisessä ilossa vanhempien huvituksen toistelemastani ”ne ihan oikeesti PITÄÄ MUSTA” lausunnosta, en oikein osannut suhtautua hommaan kovinkaan aikuisesti. Tuntui enemmänkin että nyt mut oli persoonana punnittu ja mitattu ja kelpoiseksi todettu. (Jälkeenpäin tietysti sitten kävi valitettavan selväksi, kuinka vähän tekemistä minkäänlaisella laadukkaalla persoonalla on yliopistokoulutuksen kanssa, mutta oh well.) Suurimmalle osalle sisään pääseminen on varmaan mitä suurin antikliimaksi, mä sen sijaan olin päiväkausia euforiassa ja samana iltana viinilasillisen jälkeen vallan kyynelten partaalla. Joo, en oo kovin cool. Mut oli se hianoa sillon silti.
2006
Toukokuun eka, aamulla joskus neljän jälkeen. Istuttiin pitkän, humalaisen, euforisen, vielä enemmän humalaisen ja sitten laskuhumalaisen ja angstidraamaisen vapunaaton jälkeen lopulta ennen kotiinlähtöä pizzalla toisessa niistä Erikinkadun alun kebabpaikoista. Mun ääni oli illan aikana lähtenyt lähes kokonaan, ja kylmäkin oli. Odoteltiin siinä pizzojamme, ja jossain vaiheessa tajusin, että kaikesta itkuisesta draamasta ja tuntikausien juopottelun jälkimainingeista huolimatta olin jotenkin huikaisevan onnellinen ja tyytyväinen siinä pizzalla. Oltiin sisällä lämpimässä, olin uuden poikaystävän vieressä ja kohta olisin saamassa valtavan annoksen valuvaa juustoa ja valkosipulia. Ehkä mä vaan tykkään pizzasta tosi paljon, mutta muistan ton hetken tosi kirkkaasti.
Olisi kauhean kiva keksiä tähän loppuun joku samaa sarjaa oleva Hetki täältä Ranskasta tältä keväältä, mutta näin lähietäisyydeltä on vaikea nähdä, josko joku yksittäinen juttu oikeasti päätyy omaan nostalgiakuvakirjaan. Pieniä hetkiä toki on ollut: ekalla viikolla kotiin ajaminen metrolla, kun olin niin voitonriemuissani siitä, että uusi työ ei ollutkaan superpelottavaa ja tulisin selviämään ja olisin melkein kuin mikäkin ranskalainen uranainen. (Haha) Tai joku sellainen kerta, kun olen tajunnut, että on sellainen kotoinen ja normaali olo täällä, ei ahdistunut tai hysteerinen. Tai kun olen käynyt kokonaisen pitkän keskustelun ranskaksi, ilman että varsinaisesti missään vaiheessa koen kielellisesti mokanneeni pahasti. Tai kun töiden jälkeen ei tulekaan lähdettyä kotiin, vaan tie harhautuu luvatta työkavereitten kanssa jätskille tai syömään tai drinksulle, ja eihän sitä pitäisi, mutta oikeesti ei voisi vähempää harmittaa.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Hahaa, koska etukäteen lupasin eräässä keskustelussa tähänkin aiheeseen tarttua, teen sen.
5. Mitä on rakkaus?
Erään Suuren Runoilijan sanoin
I don't want anything more
Than to see your face when you open the door
You'll make me beans on toast and a nice cup of tea
And we'll get a Chinese and watch TV
Ps: Tää nyt ei siis ollut mikään pelkkä kaukokaihuu-fiilistely, muistan koomisesti herkistyneeni tuosta kertsistä ihan kotoisasti Suomessakin.
5. Mitä on rakkaus?
Erään Suuren Runoilijan sanoin
I don't want anything more
Than to see your face when you open the door
You'll make me beans on toast and a nice cup of tea
And we'll get a Chinese and watch TV
Ps: Tää nyt ei siis ollut mikään pelkkä kaukokaihuu-fiilistely, muistan koomisesti herkistyneeni tuosta kertsistä ihan kotoisasti Suomessakin.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
COME WITH ME IF YOU WANT TO LIVE!
Minun päiväni
9.30 Herään melko sikeästä unesta, olisin mieluusti nukkunut ainakin tunnin vielä. Ei auta, onneksi suihku on lähellä. Suihkuttelen ja rasvaan ja meikkaan, sitten alkaakin olla jo hoppu, joten hypin sukkahousuihin, pakkaan jumppavaatteita ja keittelen teevettä samanaikaisesti. Mätän kiireesti eilisen iltanapostelulta tarkoituksella aamulle jätettyjä mansikoita (joo! ei ollut kyllä mikään perussetti tää aamiainen) ja rahkaa samalla kun lueskelen ultratärkeitä asioita Ellestä.
10.32 Olisi pitänyt lähteä jo viisi minuuttia sitten työmatkalle, joten yritän ottaa aikaa kiinni juoksemalla toistuvasti punaisia päin. Kolme kilsaa sujuu kivasti, kun sää on vielä aurinkoinen, päällä ei ole liikaa ylöspäin hinautuva mekko ja mp3-soittimenkin olin taas muistanut ladata. Töihin pääsen ne viisi minsaa myöhässä.
13.00 Instituutille oli meidän muiden stagiairejen hämmästykseksi saapunut uusi parin kuukauden mittaisen pestin tekevä miespuolinen harjoittelija (jolla me ei oikein tehdä mitään, kai), joten päätetään juhlistaa tätä(kin) tapahtumaa tilaamalla jotain hyvää lounasta. Pahus ei ollut koskaan syönyt sushia, joten hirveällä vaivalla kaivetaan esiin jonkun intialaisen paikan yhteystiedot. Ihan hyvää kyllä oli, jee.
14.30 -> Loppuiltapäivä menee henksukokouksessa ja lievästi ympäriinsä palloillen – viime viikkojen kiireiden jälkeen on aikaa vähän pyöritellä peukaloitakin.
18.00 Pilates! Hullu kalifornialainen ohjaaja on aika herttainen, ja olen tuskasta huolimatta huomannut kauhukseni jopa pitäväni joistain osioista. Jossain vaiheessa ohjaajatyttö katsahtaa kesken puheensa meidän sarjakuvanäyttelyn takaseinään (pilatoidaan siellä salissa) ja toteaa että ”Huh, a pig with glasses”. Repeän keskenäni ihan törkeästi, kun eka ajatukseni on tietty että se viittaa sillä muhun.
19.55 Kotona, väsyneen metroilun ja patonkiostosten jälkeen. Laitan lounaalta jääneen palak paneerin jämät uuniin ja latailen noin kolmattatuhatta tänä keväänä katsomaani House-jaksoa. Pihistän huomiselle tarkoitettua patonkia ruuan seuraksi ja nauran Wilsonin ja Housen bromancelle
21.05 Puhun Eelin kanssa skypessä. En ole taas mukavimmillani, mutta ehkä silti mukavampi kuin eilen. Parempi kai kuitenkin tämä suunta.
21.30 -> Hukkaan aikaani netissä, näillä näkymin helposti vielä kahteen saakka. Ehkä voisin vielä viikkailla loput eilisen pyykeistä, jos nyt siis jotenkin jaksan vaivautua.
Hmm. Jotenkin tää kuitenkin kuulosti jonkun muun elämältä. Ehkä se johtuu tosta kaikesta reippaasta jumppailusta. Voin paljastaa, että hain kyllä viiden maissa tien toiselta puolelta jonkun sortin patisserien etten ihan kuolis kaikkeen siihen energiankulutukseen ja kalorinmenetykseen.
9.30 Herään melko sikeästä unesta, olisin mieluusti nukkunut ainakin tunnin vielä. Ei auta, onneksi suihku on lähellä. Suihkuttelen ja rasvaan ja meikkaan, sitten alkaakin olla jo hoppu, joten hypin sukkahousuihin, pakkaan jumppavaatteita ja keittelen teevettä samanaikaisesti. Mätän kiireesti eilisen iltanapostelulta tarkoituksella aamulle jätettyjä mansikoita (joo! ei ollut kyllä mikään perussetti tää aamiainen) ja rahkaa samalla kun lueskelen ultratärkeitä asioita Ellestä.
10.32 Olisi pitänyt lähteä jo viisi minuuttia sitten työmatkalle, joten yritän ottaa aikaa kiinni juoksemalla toistuvasti punaisia päin. Kolme kilsaa sujuu kivasti, kun sää on vielä aurinkoinen, päällä ei ole liikaa ylöspäin hinautuva mekko ja mp3-soittimenkin olin taas muistanut ladata. Töihin pääsen ne viisi minsaa myöhässä.
13.00 Instituutille oli meidän muiden stagiairejen hämmästykseksi saapunut uusi parin kuukauden mittaisen pestin tekevä miespuolinen harjoittelija (jolla me ei oikein tehdä mitään, kai), joten päätetään juhlistaa tätä(kin) tapahtumaa tilaamalla jotain hyvää lounasta. Pahus ei ollut koskaan syönyt sushia, joten hirveällä vaivalla kaivetaan esiin jonkun intialaisen paikan yhteystiedot. Ihan hyvää kyllä oli, jee.
14.30 -> Loppuiltapäivä menee henksukokouksessa ja lievästi ympäriinsä palloillen – viime viikkojen kiireiden jälkeen on aikaa vähän pyöritellä peukaloitakin.
18.00 Pilates! Hullu kalifornialainen ohjaaja on aika herttainen, ja olen tuskasta huolimatta huomannut kauhukseni jopa pitäväni joistain osioista. Jossain vaiheessa ohjaajatyttö katsahtaa kesken puheensa meidän sarjakuvanäyttelyn takaseinään (pilatoidaan siellä salissa) ja toteaa että ”Huh, a pig with glasses”. Repeän keskenäni ihan törkeästi, kun eka ajatukseni on tietty että se viittaa sillä muhun.
19.55 Kotona, väsyneen metroilun ja patonkiostosten jälkeen. Laitan lounaalta jääneen palak paneerin jämät uuniin ja latailen noin kolmattatuhatta tänä keväänä katsomaani House-jaksoa. Pihistän huomiselle tarkoitettua patonkia ruuan seuraksi ja nauran Wilsonin ja Housen bromancelle
21.05 Puhun Eelin kanssa skypessä. En ole taas mukavimmillani, mutta ehkä silti mukavampi kuin eilen. Parempi kai kuitenkin tämä suunta.
21.30 -> Hukkaan aikaani netissä, näillä näkymin helposti vielä kahteen saakka. Ehkä voisin vielä viikkailla loput eilisen pyykeistä, jos nyt siis jotenkin jaksan vaivautua.
Hmm. Jotenkin tää kuitenkin kuulosti jonkun muun elämältä. Ehkä se johtuu tosta kaikesta reippaasta jumppailusta. Voin paljastaa, että hain kyllä viiden maissa tien toiselta puolelta jonkun sortin patisserien etten ihan kuolis kaikkeen siihen energiankulutukseen ja kalorinmenetykseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)