8. Se hetki

Tätä kohtaa mietin runsaasti koko listan luettuani. Oli jotenkin mielettömän kihelmöivää tarkasti muistella kaikkia sellaisia – lähinnä hyviä kai, niin tän haluaisin käsittää – hekiä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet aivojen pohjalle lillumaan. Hirvitti mielettömän painoarvon antaminen vain jollekin yhdelle, niin päätin teitä rasittaa vallan useammalla. Nää nyt on kuitenkin aika lähiajoilta, johonkinhan se piti muistelu rajata!

2003

Joulukuu, istuttiin muutaman fanityttökaverin kanssa Hämeenlinnan vanhassa ja kulahtaneessa Maximissa Kuninkaan paluun ensi-illassa. Se leffa on niin saatanallisen pitkä, että teatteri oli oudosti päättänyt pitää siinä puolentoista tunnin kohdalla väliajan. Muistan olleeni jotenkin ihan suhteettoman kiitollinen siitä paussista: sain ikään kuin extra-hetken, jonka aikana tulla tietoiseksi siitä, kuinka mahtavaa olikaan nähdä miten se kaikki vuosien odotuksen jälkeen oikein päättyy. Niinkun kuvitella vielä nopeasti kertaalleen oman pään sisällä koko homma, ennen kuin siitä tuli ulkoista todellisuutta. Naurakaa vaan, te jotka ette ole meganörttejä! Mun mielestä tää jotenkin kuvaa täydellisesti mun suhdetta sekä fiktioon että maailmaan yleensä. Jätskiä syödessänikin olen aina ennakkoon huolissani siitä, että kohta se loppuu.

2005

Heinäkuu, olin ollut marketissa iltavuorossa, torkkunut normaalimeininkiin kassalla. Pukkarissa huomasin saaneeni turkulaiselta tutulta viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi sinne. Ensin hämmennyin, ja aloin sitten ihan hysteerisesti toivoa että ehkä olisinkin ymmärtänyt viestin oikein. Pyöräilin kotiin supervauhtia, heitin pyörän lukitsematta lähimpään puskaan ja säikäytin vanhempani ryntäämällä ovesta sisään ja karjumalla NETTI AUKI PERKELE. Löysin melkoisen nopeasti humanistisen valintakoetulosten linkin ja kappas vaan, oman nimeni hyväksyttyjen listalla. Muistan siinä yleisessä ilossa vanhempien huvituksen toistelemastani ”ne ihan oikeesti PITÄÄ MUSTA” lausunnosta, en oikein osannut suhtautua hommaan kovinkaan aikuisesti. Tuntui enemmänkin että nyt mut oli persoonana punnittu ja mitattu ja kelpoiseksi todettu. (Jälkeenpäin tietysti sitten kävi valitettavan selväksi, kuinka vähän tekemistä minkäänlaisella laadukkaalla persoonalla on yliopistokoulutuksen kanssa, mutta oh well.) Suurimmalle osalle sisään pääseminen on varmaan mitä suurin antikliimaksi, mä sen sijaan olin päiväkausia euforiassa ja samana iltana viinilasillisen jälkeen vallan kyynelten partaalla. Joo, en oo kovin cool.  Mut oli se hianoa sillon silti.

2006

Toukokuun eka, aamulla joskus neljän jälkeen. Istuttiin pitkän, humalaisen, euforisen, vielä enemmän humalaisen ja sitten laskuhumalaisen ja angstidraamaisen vapunaaton jälkeen lopulta ennen kotiinlähtöä pizzalla toisessa niistä Erikinkadun alun kebabpaikoista. Mun ääni oli illan aikana lähtenyt lähes kokonaan, ja kylmäkin oli. Odoteltiin siinä pizzojamme, ja jossain vaiheessa tajusin, että kaikesta itkuisesta draamasta ja tuntikausien juopottelun jälkimainingeista huolimatta olin jotenkin huikaisevan onnellinen ja tyytyväinen siinä pizzalla. Oltiin sisällä lämpimässä, olin uuden poikaystävän vieressä ja kohta olisin saamassa valtavan annoksen valuvaa juustoa ja valkosipulia. Ehkä mä vaan tykkään pizzasta tosi paljon, mutta muistan ton hetken tosi kirkkaasti.

Olisi kauhean kiva keksiä tähän loppuun joku samaa sarjaa oleva Hetki täältä Ranskasta tältä keväältä, mutta näin lähietäisyydeltä on vaikea nähdä, josko joku yksittäinen juttu oikeasti päätyy omaan nostalgiakuvakirjaan. Pieniä hetkiä toki on ollut: ekalla viikolla kotiin ajaminen metrolla, kun olin niin voitonriemuissani siitä, että uusi työ ei ollutkaan superpelottavaa ja tulisin selviämään ja olisin melkein kuin mikäkin ranskalainen uranainen. (Haha) Tai joku sellainen kerta, kun olen tajunnut, että on sellainen kotoinen ja normaali olo täällä, ei ahdistunut tai hysteerinen. Tai kun olen käynyt kokonaisen pitkän keskustelun ranskaksi, ilman että varsinaisesti missään vaiheessa koen kielellisesti mokanneeni pahasti. Tai kun töiden jälkeen ei tulekaan lähdettyä kotiin, vaan tie harhautuu luvatta työkavereitten kanssa jätskille tai syömään tai drinksulle, ja eihän sitä pitäisi, mutta oikeesti ei voisi vähempää harmittaa.