4.9.08
Tässä jaksossa:
...Elina onnistuu lentämään oikeaan maahan ja kaupunkiin, kohtaa porvariston hillityn charmin, toivoo hysteerisesti olevansa paikallinen ja pelkää erivärisiä ihmisiä.
Tämä nyt sitten on se perinteinen ”huh, tähän saakka selvitty” –postaus. Kieltämättä myös niitä tunteita koin eilen illalla kun sain vihdoin valtaisan kapsakkilastini rahdattua viidenteen kerrokseen, jossa huoneeni sijaitsee. Lento sen sijaan oli ollut ihan onnellinen, varsinkin kun huomasin samassa koneessa istuvan kenenkäs muun kun erasmus-elämysten ykkösvihaajan, Frederic Dervinin. Sain tästä sattumasta runsaasti hupia. Monsieur Dervin oli myös ensimmäinen ihminen Pariisissa, jonka kanssa varsinaisesti puhuin ranskaa. Kai se näinkin toimii.
Kämppä sinänsä on mahtavan ihana, tai ainakin talo kokonaisuudessaan on sitä. Tämä on 17:ssa arrondissementissa, joka näiltä osin on hyperporvarillinen ja vauras. Minusta se on vaan ihanaa. Ranskalaisen eliitin vakoilemisessa kulutan onnellisesti kuukausia. Itse asunto tietysti on pieni ja vähän rupuinen – mutta vino katto ja parveke, joten kuka voisi välittää? Laitan kuvia tästä kaikesta heti kun johonkin järkevään internetpaikkaan pääsen. Vuokraemäntä asuntoineen ja koruineen on myös oma tarinansa, mutta siitä lisää myöhemmin.
Tämän hyperporvarillisuuden lisäksi sain elovenakansalaisella sopivan lusikallisen toisenlaista Pariisia heti ensimmäisenä iltana. Seikkailin metron kanssa ensin jossain ilmeisesti Pigallen hoodeilla (ken ties) ja sitten vähän pidemmin Marais’n reunoilla. Siellä aidosti olin lievästi peloissani pimeillä kaduilla kaikkien niiden mustien ihmisten keskellä. Kuullostaa käsittämättömän idioottimaiselta kirjoitettuna, mutta itse asiassa oikein ilahduin näin puhtaan muukalaispelkoisesta ja rasistisesta tunteesta. Se oli niin jotenkin kirkas ja selvä, vailla sellaista kaunistelua mitä yleensä kaikkiin vääränlaisiin ajatuksiini eksyy. Mielenkiinnolla seuraan, mikä teoria korjaa voiton tässä tapauksessa – totunko heterogeeniseen ympäristöön ja suvaitsevaistun alta aikayksikön vai alanko kantaa omaa pikku raiskaustorvea (rapehorn, maailman koomisin keksintö <3 )mukana ja hälytän poliisin aina kun huomaan jonkun ruskeasilmäisen suuntaani katsovan? Ah, elävää antropologiaa. Vai olisiko sosiologiaa?
Hoh, onpa raportointia. Tässä ei tullut edes kerrottua siitä, kuinka näin Riinan ja Ciaranin ja se todellakin oli kotoisaa ja kuinka tänään olen tappanut itseäni masentumalla kaupoissa, joissa himoitsemani koristetyynyt ja pehmeät pyyhkeet maksavat à 50e. Ehkä ne olivat toisarvoisia asioita.
Nyt valmistaudun viettämään iltaa uudessa kodissani. Saamme nähdä mitä siitä tulee. A demain!
5.9.08
Äsken kävin haistelemassa Pariisin yötä parvekkeeltani. Se tuoksui mahtavalta, ja olin tosi häpeissäni, että olin täällä viidennen kerroksen suojissa kyhjöttämässä, enkä tekemässä ja olemassa siellä. Annoin itselleni kuitenkin anteeksi – niitä öitä varmasti tulee vielä. Nyt saan toistaiseksi olla pelästynyt vaihtarityttö ja kyhjöttää ihan rauhassa.
Sitä tänään olen kyllä muutamaan otteeseen ollut, nimittäin pelästynyt vaihtarityttö. Huikeasti inhoamani orpouden tunne hiipi tänään alkuillasta parin vastoinkäymisen (tietysti täysin mitättömän sellaisen) myötä, ja ennen kuin ehdin estää olin jo käynyt läpi tutun negatiivisen blaa-blaan. Vous savez, se mikä aina tulee uusissa ympäristöissä jossakin vaiheessa: miksi pitikään lähteä, kaikki on niin vaikeata, miksi en osaa ja pysty, blaa blaa. Raskainta ehkä on yrittää kaikin keinoin pysytellä sillä tavalla hyvässä mielenmaisemassa, ettei anna valtaa klassiselle poikaystävän ikävöinnille. Tiedän hyvin miten helppo olisi luisua sellaiseen tuntikausien ulisemiseen, jos vain itsensä antaisi.
Näissä fiiliksissä on se ilo, että olen varma niiden paluusta eri variaatioin pitkin ensimmäistä kuuta täällä, ja ehkä vielä sen jälkeenkin. Huoh. Ainakin ehtii harjoitella erilaisia psykologisia itsesäätelymenetelmiä.
Mutta rakkaat – tuhannet – lukijat, ällös peljätkö. Olen itseasiassa selvinnyt näistä ensi päivistä mielestäni ihan kiitettävästi. Tänäänkin selvisin kuopasta maagisella keinolla: lähtemällä ruokaostoksille. Kävi ilmi että lähi-Monoprix on varustettu kaikella sillä, mitä rikas ranskalainen kansanosa vain voi keksiä toivoa; on vakuumipakattuja mini-blinejä ja miehitetty äyriäis/kalatiski. Tarvitseeko edes mainita, että olin onneni kukkuloilla. Samalla reissulla piristi myös spottaamani lähi-kukkakauppa, sekä erittäin kiva ja ei-kuollut katu jota kävelin kotiinpäin. Asunnolle tultuani koin myös kotoisaa tunnelmaa kun kämppikseni, jolla oli tänään synttärit, tarjosi ennen uloslähtöään lasin punaista (muttei edes pahaa!) kuohuviiniä.
Kaikki tämä henkinen ylikierroksilla käyminen on hurjan väsyttävää. Aionpa siis heti kun vähänkin kehtaan vetäytyä aina-niin-ihanaan sänkyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti