…elossa siis. Niinkun tota blogin otsikkoa siis tarkoitin, niinkun, hiffatteko kuin nokkelaa? Mulla on kai jonkun sortin krapula kun päätäkin särkee, vaikka mielestäni en sitä edes ole ansainnut. Tää on ollut hullu viikonloppu, kaikennäköisiä kaveruksia Suomesta on Pariisissa visiitillä. Hassuja ja/tai mahtavia random-keikkoja, piknikkiä ja melkein hellettä (!!), outo kaljaisa iltatyövuoro ja vihdoin gravlaxia brunssilla ja epäkorrekti sunnuntaidebatti homouden jännittävyydestä. Nyt mä kuulostan ihan sellaisilta tietynlaisilta bloggareilta, mutta tää viikonloppu jotenkin ansaitsee tajunnanvirtakuvauksen. Oon kyllä nyt aika loppu, ihanalta tuntuu vaan maata vanha kunnon Jack sylissä.
…niin siis mun tietokoneen nimi on Jack.
Oon väsymyksestä huolimatta aika hyvällä tuulella, on sellainen tunne että on ainakin jossain määrin ote asioista ja ihmisistä, että jutut soljuu omalla painollaan. Töissä vaihtuu nyt vähän ihmiset, kun ihana Michaël lähtee ja tilalle tulee vissiin-ihan-kiva-sekin uusi ranskalainen stagiere-poika. Joka puhuu ruotsia. Vad the hell! Mutta haluaisinkin ajatella, että tää instituutti on kiva pesäpaikka kaikenlaisille marginaalisille tyypeille, niinkun, öö, me suomalaiset. Ja ruotsia puhuvat ranskalaiset. Ja ihmiset jotka kokee teeveesarjoista puhumisen seksikkääksi. Okei, no ehkä en hyvällä tahdollakaan voi näin valkoisena keskiluokkaisen heterona itseäni kauhean marginaalisena pitää, vaikka ehkä oliskin kiva välillä niin ajatella. Omassa hyperepäkorrektissa fantasiassani olisin algerialaisesta yliopistosuvusta, mun nimi olis Aïcha ja uhmaisin sterotypioita loistamalla joissain noista Grandes Écolesista ja menemällä naimisiin jonkun Jaquesin kanssa ja sit mulla olis kuitenkin aina sellainen tunne, että olen vähän erilainen Gillesin - eikun mikä olikaan Jaques – kavereiden seurassa, mutta sillein ylpeä siitä.
Ja juu juu, oikeesti varmaan maailman paskamaisinta olla pohjoisafrikkalainen Ranskassa, enkä suinkaan toivoisi kohtalokseni ikuista ylenkatsetta tietyiltä piireiltä. Mutta oikeesti, joskus istuessani metrossa taikinaisine valkoisine naamoineni, en voi olla toivomatta, että olisin joku, jolla olis kiinnostava alistettu etninen tausta ja tummat kiharat hiukset (niin kuin normaaleilla ihmisillä tuntuu olevan). Mitenhän ihmeessä tätä mun neuroosia vois kuvata, joku post-post-kolonialistinen inversiotrauma? On selvästi syy sille, miksi Stuff White People Like on mun mielestä niin hulvaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti