Lööv

Hahaa, kesäisän lämpimän ja mukavan touhukkaan vapaaviikonlopun kunniaksi peruutan taaksepäin tolla listalla, ja uskaltaudun kunnon sentimentaalisiin otsikoihin. Ne jotka on kiinnostuneita ainoastaan mun Ranska-kuulumisista, voi suosiolla skipata.

2. Eka rakkaus

Ensimmäisestä (ja hassua sanoa, mutta toivottavasti myös viimeisestä) ns. romanttisesta rakkaudesta on aika vähän mitään sellaista sanottavaa, minkä järkevästi osaisin muotoilla tai hyvillä mielin kehtaisin tänne vuodattaa. Hullua ja pelottavaa ja paras natural high ikinä. Ekat kuukaudet menee niin, että mikä tahansa vittumainen asia – bingon aamuvuoro – tuntuu kestettävältä, kun on niin jännää siellä pään sisällä. Rakastuneet ihmiset on saatanan rasittavia, tietty. Itse yritin olla coolin viileä ja tietoinen omasta ärsyttävyydestäni, mutta tosiasia on, että siinä tilassa ihminen ei oikein haluaisi puhua mistään muusta kuin siitä kuinka fantsu se toinen on.

Mutta tosiaan, rakkauksia nyt on niin monenlaisia. Kaupungeista Turku varmaan tulee elämäni loppuun saakka pysymään erikoissijalla sinä paikkana, jossa elin ekaa kertaa vähän niin kuin aikuisen elämää. Nuuskamuikkunen ja Tintti ja D’Artagnan ja myöhemmin kaikki mahdolliset frodot ja belgarionit ja mulderit ja iantot sun muut fiktiiviset tyypit on joka kerta olleet mielettömän voimakkaita uusia ihastuksia. Samoin mun mielestä hyvin lähelle rakastumista pääsee se tunne, kun huomaa jonkun uuden kaverin kanssa todella olevansa samalla aaltopituudella. Kun se on vielä aika tuntematon tyyppi, mutta puhuttavaa löytyy silti helposti monen tunnin ja/tai viinipullon verran, kun kaikki omatkin jutut on parempia ja persoona hetkellisesti säkenöivämpi.

Parempi näin, kurjaa olisi jos saisi rakastua ainoastaan pari hassua kertaa elämässään.

Tästä tykkään, tällaisista iltapäivistä ja alkuilloista, joita Pariisissa tuntuu osuvan kohdalle useammin kuin muualla. Tällaisista, jotka alkavat bussimatkasta konsulaattiin äänestämään (no sellaisia ehkä on aika harvoin), jatkuvat halvalla mojitolla kesäisen aurinkoisella terassilla ja venyttävät itsensä iltaan aterialla ja jaetulla viinikarahvilla samaisella terassilla. Koko ajan miettii, että ei pitäisi, rahat on loppu ja epäterveellistäkin on, mutta sitten toisaalta lankeeminen on sen parempaa ja alkuillan mini-känni entistä yllättävämpi. Ostin vielä hedelmäkarkkeja kotiin täydellistääkseni tämän vapaata viikonloppua enteilevän perjantain.

T:llä on blogissaan ihana ja kutkuttavan pitkä elämä-meemi, niitä entryjä on mahtava lukea, ja samalla himoitsen kirjoittaa juuri niistä aiheista. Ehkä voisin valikoida vaan muutaman ja tehdä niistä? (Oho, ilmeisesti en osaa muuta kun meta-blogittaa, eli puhua tästä kirjoittamisesta sen tekemisen sijaan...Maailman ankeinta.) En todellakaan osaa ja ETENKÄÄN uskalla ruveta tekemään koko raskasta hommaa, joten raukkamaisesti valikoin sit ne mitkä kehtaan. Tää on kohta 4.

Tätä olen syönyt tänään

(Haha, oikeesti tää ei oo mun mikään henk. koht. priorisointi, tää oikeesti vaan oli sen meemin eka kohta jonka kehtaan ottaa!)
Tänään heräsin, olin superväsynyt. Nukuin vielä kymmenen minuuttia, jolloin olin tietty jo myöhässä, mutta onneksi muistin että töissä oli vielä yksi aktivian myslijugurtti. Päästyäni töihin mätin siis sen naamaan juoruten samalla edellisen illan konserttihässäkän onnistumisesta työkavereitten kanssa, ja join samalla kupin kahvia. Lounaaksi päätettiin toisen köyhän harjoittelijan kanssa perjantain kunniaksi ottaa jotain vähän kalliimpaa, ja tuhlattiin lounassetelimme Paul-leipomon maalaiskanasalaattiin, jolle on täällä instituutissa muodustunut noitten muitten keskuudessa outo kultti. Alkupostauksessa kertasin työnjälkeisiä elämänkäänteitä, siellä edullisessa restossa seitsemännessä arrondissementissä söin superherkkuani, tryffelikermapastaa. Oikeesti, ihan sama muuten millaista se pasta on - tämäkin oli ihan kylmää - rakastan sitä jos siinä on tota tryffelimömmöä. Nyt siis kotiinpalatessani ostin karkkeja, joita parhaillani nassutan. Onneksi niitä ei voi ihan hirveesti liikaa syödä ennen kuin pahoinvointi kasvaa ylitsepääsemättömäksi.

Hah, täähän oli helppoa. Ei muuta kun vastailemaan noihin muihin "mitä rakkaus on" -tyyppisiin kysymyksiin...!

Edit.
Lätkäisen tähän vielä kuitenkin sit sen koko listan. Jos on kiihkeä halu kuulla mun selittävän jostakin näistä, niin saa yrittää ruohonjuuritason vaikuttamista.

Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 - Viimeinen hetki

mutta vain juuri ja juuri

…elossa siis. Niinkun tota blogin otsikkoa siis tarkoitin, niinkun, hiffatteko kuin nokkelaa? Mulla on kai jonkun sortin krapula kun päätäkin särkee, vaikka mielestäni en sitä edes ole ansainnut. Tää on ollut hullu viikonloppu, kaikennäköisiä kaveruksia Suomesta on Pariisissa visiitillä. Hassuja ja/tai mahtavia random-keikkoja, piknikkiä ja melkein hellettä (!!), outo kaljaisa iltatyövuoro ja vihdoin gravlaxia brunssilla ja epäkorrekti sunnuntaidebatti homouden jännittävyydestä. Nyt mä kuulostan ihan sellaisilta tietynlaisilta bloggareilta, mutta tää viikonloppu jotenkin ansaitsee tajunnanvirtakuvauksen. Oon kyllä nyt aika loppu, ihanalta tuntuu vaan maata vanha kunnon Jack sylissä.

…niin siis mun tietokoneen nimi on Jack.

Oon väsymyksestä huolimatta aika hyvällä tuulella, on sellainen tunne että on ainakin jossain määrin ote asioista ja ihmisistä, että jutut soljuu omalla painollaan. Töissä vaihtuu nyt vähän ihmiset, kun ihana Michaël lähtee ja tilalle tulee vissiin-ihan-kiva-sekin uusi ranskalainen stagiere-poika. Joka puhuu ruotsia. Vad the hell! Mutta haluaisinkin ajatella, että tää instituutti on kiva pesäpaikka kaikenlaisille marginaalisille tyypeille, niinkun, öö, me suomalaiset. Ja ruotsia puhuvat ranskalaiset. Ja ihmiset jotka kokee teeveesarjoista puhumisen seksikkääksi. Okei, no ehkä en hyvällä tahdollakaan voi näin valkoisena keskiluokkaisen heterona itseäni kauhean marginaalisena pitää, vaikka ehkä oliskin kiva välillä niin ajatella. Omassa hyperepäkorrektissa fantasiassani olisin algerialaisesta yliopistosuvusta, mun nimi olis Aïcha ja uhmaisin sterotypioita loistamalla joissain noista Grandes Écolesista ja menemällä naimisiin jonkun Jaquesin kanssa ja sit mulla olis kuitenkin aina sellainen tunne, että olen vähän erilainen Gillesin - eikun mikä olikaan Jaques – kavereiden seurassa, mutta sillein ylpeä siitä.

Ja juu juu, oikeesti varmaan maailman paskamaisinta olla pohjoisafrikkalainen Ranskassa, enkä suinkaan toivoisi kohtalokseni ikuista ylenkatsetta tietyiltä piireiltä. Mutta oikeesti, joskus istuessani metrossa taikinaisine valkoisine naamoineni, en voi olla toivomatta, että olisin joku, jolla olis kiinnostava alistettu etninen tausta ja tummat kiharat hiukset (niin kuin normaaleilla ihmisillä tuntuu olevan). Mitenhän ihmeessä tätä mun neuroosia vois kuvata, joku post-post-kolonialistinen inversiotrauma? On selvästi syy sille, miksi Stuff White People Like on mun mielestä niin hulvaton.

Buy a dog and call him Pete

Tänään olin töissä farkuissa vissiin toista (2.) kertaa, ja tunsin oloni ihan freesiksi. Tämä siis niin kauan, kunnes näin sellasen supertyylikkään hienosolmiomiehen. Tällöin iski irrationaalinen tarve kertoa, että ”en mä yleensä, kyllä mulla sentäs on joku lame hame edes päällä, you know, kyl mä oon sun hengenheimolainen.” Että näin. Pidin sit kuitenkin turpani kiinni ja nyin paitaa alemmas. Seuraava missio: tarpeeksi imartelevan paidan ostaminen. Ja terapia, ehkä.

No nyt kun on päästy näistä TÄRKEISTÄ KUULUMISISTA, niin mitäs muuta? Töissä on töisää, ei siis niin paljon enää sellaista ”wow dude”-meininkiä missä eka kuukausi meni. Mut mukavaa edelleenkin, varsinkin kun olen parin kuun makustelun jälkeen tullut siihen tulokseen, että rakastan suurin piirtein kaikkia työkavereitani. Ehkä vähän vaihtelevissa määrissä tietty, mut kuitenkin. (Okei, nään kyllä tässä tietty myös sellasen pienen psykologisen merkityksen siinä, että Instituutti on suurin piirtein mun eka edes jossain mielessä ns. tasa-arvoinen jne. työyhteisö, mut ne myös kaikki ON niin lutusia!) Älkee peljätkö rakkaat ystävät, enköhän mä tästä vielä tasaannu normaalille misantropiatasolleni. Enkä mä nyt niitä herra paratkoon koko ajan rakasta, oon säännöllisin väliajoin sitä mieltä että X on kyllä harvinaisen epäkohtelias ja Y jumalattoman ärsyttävä. Äh, kyllä te tiedätte, mitä mä selitän.

Äiti ja iskä oli viiden päivän vierailulla, ja sit Eeli oli viikon. Kumpikin oli mukavaa ja ihanaakin, ja sillein hassun epätodellista. Tai ei epätodellista, mutta tietysti vähän kummaa, kun Suomi/Turku-minäni sekoittui Pariisi-minääni. Joo katsokaas olen luonut itselleni täällä sellasen uuden superhipsterprofiilin, mulla on jännittäviä ironisia kenkiä ja viikonloppuisin käyn näyttelynavajaisten jälkeen Batofarissa keikoilla. Okei no en. Tänäänkin kastelin vanhat rumat balleriinat sateessa kun juoksin kotiin katsomaan Housea.

Siis. Piti sanomani. Koska kaikki nää ihmiset vieraili ja otin pari vapaapäivää, se kostautuu nyt sopivasti töissä kun meillä on superkiirettä pari viikkoa kaiken maailman ihme tapahtuma- ja seminaari- ja näyttelysäädön kanssa, ja niinpä olen muun muassa taas huomennakin (lauantaina) töissä. Ihan ok toisaalta, on jotenkin sellanen kaksinkertaisesti onnistunut olo kun on ”vapaapäivälle” buukattu sekä töitä että mukavaa illanviettoa. Sen sijaan saamme nähdä miten kulttuurisuuntautuneeksi tunnen itseni sunnuntaina, kun ainoana löhöpäivänä olisi myös mahdollisuus syynätä Pariisin kirjamessut ilmaislipulla. Itse antaisin itselleni aika fifty-sixty tsäänssit.

Nyt syön, jee!

Heippa tyypit

(Tää siis kirjotettu lauantaina töissä, nyt vasta muistin postata.)

Mikä yllätys, etten ole saanut itsestäni taas pitkään aikaan irti mitään tekstiä. Viime postauksen jälkeen tuntuu vähän tyhmältä todeta ainakin osittaiseksi syyksi sen, että illatkin on aika hyvin olleen puuhakkaita - ehkä mun käsitykseni sosiaalisen ekskluusion tilastani on sittenkin vähän perusteeton, hmm.

Joku päivä tässä hekumoin kirjoittavani sellaisen ”päivä elämässäni” –tyylisen postauksen maanantaistani. Ei sillä, että tämä maanantai olisi ollut jotenkin erityisen katastrofaalinen, vaan yksinkertaisesti koittaakseni, jos itse pysytyisin sellaiseen maksalaatikkorealismiin, mitä aiemmin muilta bloggareilta haikailin. En varmaan jaksa sitä tähän väliin raapustaa, mutta oli mielenkiintoinen ajatusleikki yrittää kuvailla omaa päiväänsä ilman ihan itsestään taivaalta tippuvia herttaisuusnonparelleja - tai vaihtoehtoisesti pikku vastoinkäymisten humoristista paisuttelua. (Tai no joo, en kyllä voi kuvitella kertovani päivästäni ilman, että samalla saan vähän naureskella omalle meiningilleni.) Toteutan tämän vielä joskus, kun saan itseni motivoitua.

Äsken syynäsin jotain random-työpaikkailmoitusta ja vähän naureskelin, kun tajusin ajattelevani että ”nojoo, Madridin kulttuuri-instituutti, vähäx sen tarttee olla cool ja silleen”. Niin sitä turtuu tehokkaasti omaan ympäristöönsä, että kaikki muu alkaa heti hetken päästä vaikuttaa rutkasti eksoottisemmalta. Mä olen pahimmanlaatuinen tapaus tätä kun-saat-jotakin-et-enää-halua-sitä-kansaa, alan heti vähätellä saavutuksia sit kun ne on saavutettu ja pystyn aina olemaan sitä mieltä, että muiden elämä on jännempää. ONNEKSI toisaalta en ole mikään sairas ylisuorittaja ja sit vastapainoksi myös olen oudon ristiriitaisella tavalla välillä kummallisistakin jutuista suhteettoman innostunut ja vähään tyytyväinen. Siis tyyliin: hei kuinka hauskaa kirjoittaa tää kolmen rivin pätkä ja ITSE laittaa se nettisivuille tadaa ja hotellihuoneen varaaminenkin on oikeastaan aika jännää ihan kun olisin aikuinen ja TÄNÄÄN TILATAAN PIZZAA TÖIHIN MUN ELÄMÄ RULES.
Joo I know, mitä tulee persoonallisuusanalyyseihin, niin tää oli aika paska sellainen.

Nyt puoltoista tuntia töitä (jos vaikka vähän välillä niitä tekis) ja sit illalla ravintoloitsemaan ja SIT yhden päivän vapaa, halleluja.

Tätä taas

Ensin lista ranskan ilmauksista, joiden käyttöä on ERÄIDEN tätä blogia ylläpitävien henkilöiden VÄHENNETTÄVÄ, ennen kuin ympäristön ihmisten korvat alkaat liiasta rasituksesta vuotaa verta:
voila, ben, öö, trop sympa, merci, en fait, ca va, tu viens a quelle heure/ca commence a quelle heure/il faut le faire a quelle heure, je m’en vais, je vais verifier, juste un instant.

Seriously dudes, mun ranskankielinen osuus päivästä koostuu joku yhekskytprosenttisesti näistä jutuista. Tästä on pääteltävissä kolme asiaa: a) synonyymisanakirja olis tarpeen b) oon koko ajan epävarma kaikista kellonajoista c) olen ilmeisesti saanut jonkinlaisen ylikuormituksen asiakaspalveluasennetta viime vuosina, kun mun patenttivastaus toisen kiittäessä jostain on kiitos. Toisaalta ajoittain monotonisessa kieliympäristössä kivasti oppii arjen hyötyfraaseja, kuten tänään 436 kertaa toistamani ”Je suis désolée mais c’est déjà complet, et en plus il y a une trentaine de personnes sur la liste d’attente.” En siis ehkä osaa edelleenkään lennossa muodostaa konditionaalia menneessä muodossa, mutta ainakin osaan vaikka unissani pahoitella konsertin olevan täynnä, joosorivaanmösjöö.

Meilä siis oli instituutilla Esa-Pekka Salosen konsertti. Tästä seurasi hysteerisiä pieniä rouvia, jotka yrittäessään tunkea saliin meinasivat kampata meidän aivan-liian-ystävällisen ranskalaisen harjoittelijapojan. Hulluutta, sanon minä. E-P:stä näin lähinnä vilauksen kun oli liian kiire mulkoilla niitä agressiivisia tätejä, mutta kuulemma hianoa oli. Ehdin jo pelätä, että olin kypsynyt näihin iltamyöhään kestäviin työkeikkoihin, mutta tänään oli sellaista stressihysterian ja leppoisan hengailun sävyistä illanviettoa, joten lähdin taas kotiin hyvillä mielin.

Hassua, en oo ikinä ollut sellaisessa elämäntilanteessa, jossa työ muodostaa joku 80 prosenttia elämänsisällöstä. Ihan tietysti jo sen puolesta, että siellä näköjään saa aika kevyesti tätä aikaa kulumaan. Mutta vielä enemmän siltä kannalta, että mulla on aika vähäisesti elämää (jos sillä siis tarkoitetaan jotain muuta kuin Housen katsomista pastaa lusikoiden – missä sinänsä ei ole mitään vikaa) jota kamalasti odottaisin työajan ulkopuolella. Tää jotenkin kuulostaa kauhean ressukalta, mutta ei musta oikeastaan siltä tunnu, näin väliaikaisena ratkaisuna on enemmänkin sellainen social experiment –fiilis. Ja toisaalta oon sit suhteettoman ilahtunut kaikista riennoista, toisin kuin Turussa. (Joo ja sit aina välillä ajattelen Toshikoa, Iantoa ja Owenia sillein kohtalotoverin lämmöllä: nekin on omistautuneita työlleen, nekin tapaa päivittäin alieneita, nekin taistelee maailman kohtalosta…Ja joo, ihan oikeasti samaistuin. Epic fail.) Plus sit oikeasti tuolla on aika hauskaa ja aika jännää ja aika usein. Ja plus, anteeksi klisee, Pariisi.

Voi ei, nyt tää taas meni jotenkin tällaiseksi tää bloggaaminen. Samassa postauksessa tilitystä ja Torchwood-maininta. Ens kerralla tähtään taas semmoseen coolin minimalistiseen ilmaisuun ja annan itsestäni mysteerisen kuvan.

Tämä ei liity mihinkään

Mietin tässä lauantai-illan ratoksi bloggaamisen ongelmia. Ja en nyt siis tarkoita itseäni ja omia väliaikaistuherruksiani (kerrankin), vaan vähän julkisempia ja viimeistellympiä ja kuvitetumpia ja lifestylempiä blokeja, niitä oikeita mitä kaikki lukee, siis. Erityisesti mietin tällä kertaa erästäkin vissiin aika suosittua Eevaa, jolla on tosi sulonen ja fiksu ja tyylikäs blogi. Mutta. Vaikka voin kuvitella näiden kaikkien eevamaisten bloggareiden olevan luonnossa oikeasti varmaan mahtityyppejä, en pääse sen yli, kuinka silkoisia ne niiden julkaisut on. Ihan niinkun sillon teininä, kun totesin Dawson’s Creekistä ahdistuneena että ”niiden ongelmatkin on hienompia kun mun hienot jutut”. Nojoo, en mä nyt ihan tota tällä kertaa oikeastaan tarkoita, mutta itse tunne on vähän sama.

Pahinta on jotenkin se, että nämä oikeasti skarpit ja tyylikkäät ihmiset tietää, että pelkä aurinko ja kukkamekot on aika ällöä ja epäuskottavaa, ja siksi niiden kirjoitukset on täynnä sellaista pehmeää itseironiaa ja oman epätäydellisyyden päivittelyä. Miksi tämä on pahinta? Kieltämättä perusteltua kysyä, hmm, joo. No siksi, että se ei yhtään auta. Se ei tunnu siltä, miltä arkiset failuret ja ärsyttävät puutteet oikeasti tuntuvat. Blogeihin jalostuu sellainen romanttisen komedian versio persoonasta, jossa viat muuttuu hauskoiksi oikuiksi ja bad hair day tarkoittaa paria luonteikkaasti vallatonta kiehkuraa otsalla. Räkä puuttuu. Ja nyt haluaisinkin kysyä: miten tässä näin kävi? Miten tultiin pateettisista päiväkirjavuodatuksista tähän? Okei, ehkä mä olen ainut, joka edelleen jaksaa hämmästellä tätä. Muille varmaan on selvinnyt aika päivää sitten, että tietysti muotiblogit sun muut on editoituja ja desinfioituja versioita oikeista ihmisistä niiden takana. Ja kyllä mäkin sen tajuan. Mutta en kyllä sen myötä myöskään voi samaistua niihin tyyppeihin. Dawsonin Joeyetakin aina inhosin. Ja inhoan vähän sellaista maailmaa, missä tuontyyppisestä blogittamisesta ja/tai elämisestä on tullut joku saatanan normi. (Huh kattokaa kiroilin, mä olen itse niin aito.)

Jos siis joku tietäisi sellaisen blogin missä syödään maksalaatikkoa ja kun on flunssa ei kietouduta ihanan lämpimään villahuiviin ja turvamekkoon, niin sitä lukisin mielelläni. Ihan vaan muistuttaakseni itselleni, että kaikki muut maailmassa ei eläkään 500 Days of Summer -maailmassa.

Tässä kaikki tällä kertaa. Ai niin, Pariisissa menee edelleen ihan hyvin. :)